Hän ensimmäisenä kuuli koirien haukunnan.
"Kuulkaa!" huusi hän. "Se on Päivänpaiste!"
Kaikki hyökkäsivät yhtenä miehenä ovelle, mutta kun kaksoisovet saatiin auki, perääntyi joukko. He kuulivat koirien vinkunan, koiranruoskan läimäykset ja Päivänpaisteen äänen hänen huudellessaan rohkaisusanoja väsyneille eläimille, jotka komeasti päättivät työnsä vetämällä reen pitkin puista lattiaa huoneeseen. Ne tulivat pyrynä sisään, ja niiden kera pakkanen, näkyvä valkea usva, jonka läpi ne häämöttivät valjaitaan kiristellen, kunnes näytti siltä, kuin ne olisivat uinuneet virrassa. Niiden jäljestä tuli ohjaustankoa pitelevä Päivänpaiste, joka näytti kahlaavan polviin saakka ulottuvassa pakkasusvassa.
Hän oli entinen Päivänpaiste, vaikka olikin laiha ja silmät olivat kuopalla, ja hänen mustat silmänsä säteilivät yhtä kirkkaasti kuin konsanaan ennen. Hänen parkansa huppukaulus oli vedetty pään yli kuin munkilla, ja viitan laskokset valuivat suorina poimuina polviin saakka. Leirisavun ja -tulen tahrimana ja polttamana kertoi hänen pukunsa hänen matkansa tarinan. Kaksi kuukautta vanha parta peitti hänen kasvonsa, ja parrassa oli jääpalasia, jotka hänen hengityksensä oli synnyttänyt pitkällä seitsemänkymmenen mailin taipaleella.
Hänen tulonsa huoneeseen oli vaikuttava kuin hyvä kuvaelma, ja hän tiesi sen. Tämä oli hänen elämäänsä, juuri hänen mielensä mukaista. Toveriensa keskuudessa hän oli suuri mies, napaseudun sankari. Hän oli ylpeä siitä, ja hänelle oli suuri hetki tulla suoraan kahdentuhannen mailin taipaleelta tähän tarjoiluhuoneeseen koirat, reki, posti, intiaani ja tavarat mukanaan. Hän oli suorittanut vielä yhden mainetyön, josta kerrottaisiin pitkin Yukonia hän, Päivänpaiste, erämaankulkijain ja koiranajajain kuningas.
Hän vavahti hämmästyksestä kuullessaan tervetuliaismelun ja nähdessään Tivolin jokaisen tutun yksityiskohdan pitkän tarjoilupöydän ja pullorivit, pelipöydät, ison uunin, punnitsijan vaakakuppeineen, soittoniekat, miehet ja naiset, Neidon, Celian ja Nellin, Dan MacDonaldin, Bettlesin, Billy Rawlinsin, Olaf Hendersonin, Doc Watsonin — kaikki heidät. Kaikki oli juuri niin kuin oli ollut hänen lähtiessään, ja ulkonäöstä päättäen olisi tämä vallan hyvin saattanut olla sama päivä, jona hän oli lähtenyt. Nuo kuusikymmentä päivää yhtämittaista taivallusta valkeassa erämaassa olivat nyt äkkiä etäällä, näkymättömissä — niitä ei enää ollutkaan! Ne olivat olleet vain hetken häiveitä. Hän oli vaipunut äänettömään avaruuteen, oli sukeltanut seuraavassa hetkessä sieltä takaisin ja oli nyt taas Tivolin remussa ja hälinässä.
Silmäys rekeen purjekankaaseen käärittyine postipusseineen oli tarpeen, ennenkuin hän tuli vakuuttuneeksi noiden kuudenkymmenen päivän ja kahdentuhannen mailin taivalluksen todellisuudesta. Kuin unessa hän puristi tarjottuja käsiä. Hän oli haltioissaan. Elämä oli ihanaa. Hän rakasti sitä. Suuri ystävyyden ja toveruuden tunne tempasi hänet mukaansa. He olivat kaikki hänen tovereitaan, hänen kaltaisiaan. Se oli valtavaa, peloittavaa. Hän tunsi sydämensä sulavan ja hän olisi tahtonut puristaa heidät kaikki yht'aikaa rintaansa vasten hellään syleilyyn.
Hän hengähti syvään ja huusi: "Voittaja maksaa, ja minä olen voittaja, eikö totta? Tulkaa, te malemutit ja siwashit, ja sanokaa mitä haluatte! Tässä on Dyean posti, suoraan merenrannalta tuotuna. Heittäkää purkaminen hiiteen ja tulkaa ryypylle!"
Kaksitoista käsiparia oli ryhtynyt purkamaan rekeä, kun nuori Le Bargen intiaani, joka halusi ryhtyä samaan työhön, äkkiä ja vaivalloisesti suoristihe. Hänen katseestaan kuvastui suuri hämmästys, Hän tuijotti silmät suurina ympärilleen, sillä kaikki, mitä hän näki, oli uutta hänelle. Hän oli vallan ymmällä, ja taas hän huomasi mitättömyytensä. Hän vapisi kuin olisi saanut äkillisen halvauskohtauksen, ja hänen polvensa pettivät. Hän vaipui hitaasti poikittain reen yli ja pyörtyi.
"Väsymystä", sanoi Päivänpaiste. "Nostakaa hänet reestä ja pankaa hänet vuoteeseen, joku teistä. Hän on kelpo intiaani."