1
Päivänpaisteen tulo San Franciscoon ei herättänyt lainkaan huomiota. Ei ollut unohdettu vain häntä, vaan vieläpä hänen kerallaan koko Klondykekin. Muut asiat kiinnittivät ihmisten mieliä, ja Alaskan tapahtumat samoinkuin sota Espanjaa vastaan kuuluivat jo menneisyyteen. Paljon oli tapahtunut sen jälkeen. Huomiotaherättäviä tapahtumia sattui joka päivä, eikä sanomalehtien tarvinnut tekemällä tehdä uutisia. Oli kuitenkin tavallaan virkistävää liikkua näin tuntemattomana. Hän oli ollut suurmies pohjan perillä. Nämä uudet olot olivat sikäläisiä paljon suurenmoisemmat. Se näkyi siitäkin, ettei välitetty yhdentoista miljoonan miehestä, vaikkapa hänellä oli sellainen elämäntyö takanaan kuin Päivänpaisteella oli.
Hän asettui asumaan St. Francis-hotelliin. Aloitteleva reportteri haastatteli häntä sivumennen ja antoi hänelle hyviä neuvoja. Päivänpaiste naurahti itsekseen, alkoi tarkata ympäristöään ja opetella hänelle uutta elämää ja asiain järjestystä. Hän oli hyvin kömpelö ja itsetietoinen. Yhdentoista miljoonan omaisuus jäykisti hänen niskaansa luontaisen itseluottamuksen lisäksi. Mikään ei hämmästyttänyt häntä, hän ei ihmetellyt uuden ympäristön loistoa, sivistystä eikä suurpiirteisyyttä. Tämä oli vain toisenlaista erämaata, siinä kaikki. Hänen oli opittava tuntemaan sen tiet, tienmerkit, polut ja hyvät lähdepaikat sekä pahat taipaleet ja vaaralliset virrankurimot. Tavalliseen tapaansa hän pelkäsi naisia. Viimeisten kokemustensa johdosta hän oli vielä niin peloissaan, ettei päästänyt lähelleen noita häikäisevän komeita olentoja, jotka hän miljooniensa vuoksi olisi voinut saada omakseen. He loivat häneen kaihoisia katseita, mutta hän salasi niin hyvin arkuutensa, että liikkui näennäisesti rohkeana heidän parissaan. Eikä vain hänen rikkautensa saattanut häntä heidän silmissään viehättäväksi. Hänessä oli erityisen paljon miehekkyyttä ja hän oli epätavallinen mies. Vielä nuori, vain 36-vuotias, huomattavan kaunispiirteinen, erinomaisen voimakas, elinvoimaa uhkuva. Katukivetykseen tottumattoman erämiehen joustava käynti ja tummat silmät, jotka olivat tottuneet erämaan laajoihin näköaloihin eivätkä vielä olleet väsyneet kuin ahtaissa sokkeloissa liikkuneen kaupunkilaisen, saivat monen naisen uteliaasti ja veikeästi katsahtamaan häneen. Hän näki sen, ymmärsi ja naurahti itsekseen ja katsoi naisia kasvoihin samoin kuin oli säikkymättä katsellut muutakin vaaraa, kylmäverisesti, vaikkakin hänen täytyi terästää tahtoaan enemmän kuin nälän, pakkasen ja tulvan uhatessa.
Hän oli tullut Yhdysvaltoihin kamppaillakseen miehiä vastaan eikä pitämään peliä naisten kanssa. Miehiä hän ei vielä ollut oppinut tuntemaan. Miehet olivat hänestä velttoruumiisia; mutta hän aavisti heidän olevan liikeasioissa kovia, perin pehmeästä pinnastaan huolimatta. Hänen mielestään heissä oli jotakin kissamaista. Hän tapasi heitä klubeissa ja aprikoi, kuinka todellista heidän osoittamansa ystävyys oli ja kuinka pian he paljastaisivat kyntensä ja repisivät ja raapisivat. "Sepä juuri on pulma", tuumi hän, "mitä he tekevät, kun leikki on lopussa." Hän tunsi syyttä suotta epäilevänsä heitä. "He ovat pirujaan täynnä", oli hänen salainen arvostelunsa; ja muutamat sanat, joita hänen toverinsa silloin tällöin tulivat lausuneiksi, tukivat hänen ajatustaan. Muuten heistä säteili miehekkyyttä ja rehtiyttä. He saattoivat repiä ja raapia taistelussa — mikä olikaan sen luonnollisempaa; mutta hän tunsi kuitenkin, että he repisivät ja raapisivat sääntöjä noudattaen. Tällainen oli hänen heistä saamansa käsitys. Ikävä vain, että heidän joukossaan oli jokin määrä roistojakin.
Hän vietti San Franciscossa muutamia kuukausia, joiden kuluessa hän tutki peliä ja sen sääntöjä ja valmistautui ottamaan siihen osaa. Hän otti yksityisopetusta englannin kielessä ja hänen onnistui poistaa puheestaan pahimmat virheellisyydet, vaikka hän mielenkuohun hetkinä olikin taipuvainen käyttämään Klondyken seutujen voimasanoja. Hän oppi syömään ja pukeutumaan ja ylimalkaan käyttäytymään sivistyneiden ihmisten tapaan; mutta kaikesta huolimatta hän pysyi omana itsenään; hän ei ollut liian nöyrä eikä liian varovainen, eikä hän milloinkaan epäröinyt siekailematta rikkoa jotakin sovinnaisuussääntöä, joka oli hänen tiellään, jos kiusaus oli kyllin suuri. Hän ei, kuten useimmat syrjäseuduilta tulleet pohatat, tuntenut kunnioitusta kaikkia sivistyneisyyden epäjumalia kohtaan. Hän oli nähnyt ennenkin jumalankuvia ja tiesi niiden arvon.
Kyllästyneenä olemaan vain katselijana läksi hän Nevadaan, jossa oli löydetty lupaava kultakaivos — "vain hieman jaloitellakseen" kuten hänen sanansa kuuluivat. Hän viipyi Tonopahin arvopaperipörssissä kymmenen päivää, pistäen lopulta taskuunsa sievoisen, puolen miljoonan voiton. Se jälkeen hän huuliaan maiskuttaen palasi San Franciscoon ja St. Francis-hotelliin. Alku ennusti hyvää, ja hänen pelihimonsa kiihtyi.
Ja vielä kerran kirjoittivat sanomalehdet hänestä huomiota herättäviä uutisia. Nimi Päivänpaiste painettiin taas lihavilla kirjasimilla. Haastattelijat hyörivät hänen ympärillään. Aikakauslehtien ja sanomalehtien vanhat vuosikerrat tarkastettiin, ja romanttinen ja historiallinen Elam Harnish, "Pohjanperän seikkailija", "Klondyken kuningas" ja "Taikinanjuurten isä", pääsi paahdetun leivän ja aamiaisruoan kera miljoonien kotien aamiaispöydälle. Jo ennenkuin hänen omasta mielestään hänen aikansa oli tullutkaan, täytyi hänen käydä leikkiin käsiksi. Rahamiehet ja keinottelijat ja kaikki liike-elämän meren hylyt työntyivät hänen yhdentoista miljoonansa kallioita vastaan. Itsepuolustukseksi oli hänen ollut pakko turvautua julkisiin virastoihin. Hän oli antanut heille tietoja itsestään, ja nyt he jakoivat hänelle kortteja, tahtoipa hän tai ei, ja julistivat hänen olevan pelissä mukana. Hyvä, pelata hän tahtoikin; hän vielä näyttää heille — huolimatta ylpeistä ennustuksista, kuinka hän pian muka törmää karille, ja huolimatta kuvauksista hänen hurjasta ja nyreästä ulkonäöstään ja siitä kömpelöstä ja moukkamaisesta tavasta, millä hän muka tuli peliään hoitamaan.
Hän ryhtyi ensin pikkuyrityksiin, "aikansa ratoksi", kuten hän selitti Holdsworthylle, ystävälleen Alta-Pacific-klubissa. Päivänpaiste oli klubin jäsen, Holdsworthy oli ehdottanut hänet jäseneksi. Ja hyvä olikin, että Päivänpaiste aluksi hoiti peliään varovaisesti, sillä hän huomasi pian hämmästyksekseen, miten paljon huijareita — "Ammattihuijareita", kuten hän heitä nimitti — parveili hänen ympärillään. Hän näki helposti mitä he olivat miehiään, jopa häntä kummastutti, että niin suurelle joukolle riitti saalista, mistä elää. Heidän veijarimaisuutensa ja epäilyttävyytensä oli niin läpinäkyvää, ettei hän käsittänyt, kuinka kukaan antoi heidän puijata itseään.
Ja sitten hän huomasi, että oli eroa huijareilla ja huijareilla. Holdsworthy kohteli häntä enemmän veljenään kuin pelkkänä klubituttavana. Holdsworthy piti hänestä huolta, neuvoi häntä ja esitteli hänet sikäläisen liikemaailman mahtimiehille. Hänen perheensä asui viehättävässä kesäasunnossa lähellä Menlo-puistoa, ja siellä Päivänpaiste vietti muutamia lauantai- ja sunnuntaipäiviä ja näki hienoa ja herttaista kotielämää, jollaisesta hän ei milloinkaan ollut uneksinutkaan. Holdsworthy oli innokas kukkien viljelijä ja miltei hulluuteen saakka innostunut siipikarjan hoitoon, ja nämä intohimot olivat ainaisena ilonlähteenä Päivänpaisteelle, joka laski niistä hyväntahtoista pilaa. Sellainen rakastettava tahdonheikkous todisti miehen terveyttä ja teki hänet Päivänpaisteelle rakkaammaksi. Hän oli Päivänpaisteen mielestä hyväonninen, kyvykäs liikemies vailla suurta kunnianhimoa — mies, joka niin helposti tyytyi pieniin pelipanoksiin, ettei milloinkaan yrittänytkään koettaa onneaan suuressa pelissä.
Kerran hänen käydessään sai Holdsworthy hänet tekemään hyvän kaupan, hyvän pikkukaupan, ostamaan Glen Ellenin tiilitehtaan. Päivänpaiste kuunteli tarkasti toisen selityksiä asemasta. Se oli varsin edullinen kauppa, ja Päivänpaisteen ainoa vastaväite oli, että se oli liian pieni yritys eikä kuulunut hänen alaansa; ja hän ryhtyi siihen vain ystävyydestä, kun Holdsworthy oli selittänyt sijoittaneensa hiukan rahoja ja olevansa pakotettu tekemään uhrauksia toisaalla voidakseen kehittää sitä. Päivänpaiste suoritti kauppasumman viisikymmentätuhatta dollaria, ja selitti nauraen jälkeenpäin: "Tein kyllä tyhmyyden, mutta ei Holdsworthy minua siihen puijannut. Tein sen hänen kyyhkystensä ja marjapensaittensa vuoksi."