"En, puhun vakavasti."
"Hankkisin tekohampaat, teettäisin uuden katon taloon ja ostaisin uudet vaunut. Tiet ovat hyvin pahat vaunuilla kulkea."
"Ja sitten?"
"Ostaisin itselleni ruumisarkun."
"No, muoriseni, ne ovat teidän, ruumisarkkuja kaikki."
Vanhus katsoi häneen epäuskoisesti.
"Ei, minä tarkoitan totta. Tässä on viisikymmentä dollaria kaupan päättäjäisiksi. Kuittia ei tarvita. Ainoastaan rikkaiden täytyy olla valppaita, heidän muistinsa kun on niin lyhyt, kuten tiedätte. Tässä on osoitteeni. Teidän on kuljetettava viini rautatielle. Ja nyt näyttäkää minulle tie täältä. Haluan nousta huipulle."
Hän kulki vesakon läpi seuraten eksyttäviä karjapolkuja ja nousten hitaasti ylöspäin, kunnes tuli vedenjakajalle ja katsoi alas Napa-laaksoon ja takaisin Sonoma-vuorelle.
"Ihana maa", mutisi hän, "hyvin ihana maa."
Hän haki toista tietä Sonoma-laaksoon, mutta karjapolut näyttivät häviävän jäljettömiin ja vesakko kävi yhä tiheämmäksi, ja vaikka hän vielä paikkapaikoin itse pääsikin tunkeutumaan sen lävitse, olivat rotkoja pienet sivurotkot liian äkkijyrkkiä hänen hevoselleen, ja hänen täytyi kääntyä takaisin. Mutta se ei häntä harmittanut. Hän iloitsi kaikesta, sillä hän oli jälleen lähellä luontoa. Myöhään iltapäivällä hän murtautui vesakon lävitse ja kulki hyvää polkua pitkin, joka vei alas kuivuneeseen kalliorotkoon. Siellä odotti häntä uusi yllätys. Hän oli kuullut koiran haukuntaa muutamia minuutteja aikaisemmin ja äkkiä näki hän ison vuorikauriin kiitävän pakoon paljaan kallion poikki hänen yläpuolellaan. Ja vähän matkan päässä juoksi koira, komea elukka. Päivänpaiste istui jännittyneenä satulassa ja seurasi niitä silmillään, kunnes ne katosivat näkyvistä. Hän hengitti kiivaammin, aivan kuin olisi hänkin ottanut osaa metsästykseen; hänen sieraimensa laajenivat, ja hänen jäsenissään oli entinen kiihko, ja hänen päässään vilisi muistoja niiltä ajoilta, jolloin hän ei vielä asunut kaupungissa.