Tuntia myöhemmin he selvisivät huipusta, sivuuttivat Bald Buttesin kulkien terävästi mutkittelevan jokilaakson läpi ja saapuivat jyrkälle, paljaalle rinteelle, joka vietti Porcupine-joelle. Shorty, joka oli kärjessä, pysähtyi äkkiä ja Smoke pidätti koiria. Alhaalta tuli kulkue ihmisiä heitä kohti hajanaisessa järjestyksessä: viimeinen oli runsaan neljännesmailin päässä.
"Ne liikkuvat hitaasti kuin hautajaissaattue", huomautti Shorty.
"Niillä ei ole koiria", sanoi Smoke.
"Ei, siellä on pari miestä, jotka vetävät rekeä."
"Mutta katsohan, tuolla kaatui mies. Siellä on jotakin hullusti,
Shorty. Heitä on varmasti kaksisataa henkeä."
"Siellä on koko heimo. Niillä on lapset muassaan."
"Minä voitan!" vakuutti Shorty. "Vihje on aina vihje, sanopa mitä tahansa. Tuossa näet nyt kohtalon — katso sitä! Se nousee haudasta kuin lauma vainajia."
Nähdessään molemmat miehet intiaanit olivat päästäneet hurjan riemuhuudon ja parantaneet vauhtiaan.
"Katso ensimmäisen kasvoja", sanoi Smoke. "Nälkä — siinä koko arvoitus. Ne ovat syöneet koiransa."
"Ne pistävät meidät varmasti poskeensa, ellemme pelasta nahkaamme. Ne näyttävät kyllin nälistyneiltä. Halloo, lurjukset, mikä teillä on? Älkää katsoko tuolla tavoin koiriimme. Ne eivät ole pataan tarkoitetut, kuten hyvin tiedätte."