"Näyttäkää!" käski hän karskisti.
"Mitä se on?" "Mikä on mitä?" vastasi Amos Wentworth jurosti. Eikä
Smoke tullut sen viisaammaksi.
Asema kävi yhä uhkaavammaksi. Kuolinluettelo piteni tässä pimeässä luolassa, jonne aurinko ei milloinkaan paistanut. Joka päivä Smoke ja Shorty tutkivat toistensa suun nähdäkseen, oliko nielu ja limakalvo alkanut vaaleta — keripukin ensimmäinen, varma merkki.
"Minä luovun leikistä", sanoi Shorty eräänä iltana. "Olen ajatellut asiaa ja jätän koko homman. Orjain piiskurina saattaisin olla, mutta raajarikkoisten pieksäminen menee yli voimieni. Ne huononevat huononemistaan. Ei ole enää kahtakymmentä miestä, jotka voisin ajaa työhön. Liikunto ei ole hyväksi."
"Minä olen tullut samaan johtopäätökseen", vastasi Smoke. "Jätämme työhön vain kymmenkunta. Ne saavat olla apunamme. Voimme antaa niiden vuorotella. Ja kuusenhavuteen juottamista jatkamme."
"Se ei auta."
"Arvelenpa melkein samaa, mutta ei se vahingoitakaan."
IV.
"Uusi itsemurha", kuului Shortyn ensimmäinen uutinen seuraavana päivänä. "Tällä kertaa Phillips. Olen aavistellut sitä jo monta päivää."
"Meidän on keksittävä jokin tepsivä parannuskeino", mutisi Smoke. "Mitä ehdotat, Shorty?"