"Toivon, että voisin tehdä jotakin", säväytti tyttö hänelle. "Haluaisin, että he kaikki jäätyisivät tielle tai että heille sattuisi jotakin muuta kauheata, mikä pidättäisi heitä, niin että Sea Lionin valtausmiehet ehtisivät ensimmäisiksi."
"Olette varmaan hyvin kiukuissanne meille", nauroi Kit.
"Ei se kiukkua ole", sanoi tyttö nopeasti. "Minä tunnen Sea Lionin joukon miestä myöten, ja he ovat miehiä. He näkivät vanhoina päivinä nälkää tällä paikkakunnalla ja tekivät jättiläisten tavoin työtä tämän kehittämiseksi. Pienenä tyttönä minä elin heidän kanssaan ahtaat ajat Koyokukin varrella. Ja minä olin heidän kanssaan Birch Creekissä nälkää näkemässä ja Forty Milessa nälkää näkemässä. He ovat sankareita ja ansaitsisivat jonkin palkinnon, ja nyt on täällä monet mailit heidän edellään tuhansittain vihreitä jänishousuja, jotka eivät ole ansainneet mitään valtausoikeutta itselleen. Ja nyt, ehkä suotte anteeksi sanatulvani, minä koetan säästää keuhkojani, sillä enhän tiedä, milloin te ja kaikki muut jäljessätulevat koetatte mennä minun ja isän ohi."
Kit ja Joy eivät puhuneet toisilleen tuntikauteen sen enempää, mutta Kit pani merkille, että Joy puheli jonkin aikaa isänsä kanssa matalalla äänellä.
"Tunnen heidät nyt", sanoi Shorty Kitille. "Tuo mies on vanha Louis Gastell, oikea tervaskanto. Tytön täytyy olla hänen lapsukaisensa. Gastell tuli tälle seudulle niin kauan sitten, ettei sitä kukaan muista, ja hän toi tytön mukanaan. Tyttö oli silloin vielä kakara. Gastell ja Beetles olivat liiketovereita, ja he toivat ensimmäisen soman höyrylaivan Koyokukjoelle."
"Olen sitä mieltä, että emme koeta päästä heidän ohitsensa", sanoi Kit.
"Olemme valtausjoukon etunenässä, ja meitä on ainoastaan neljä."
Shorty hyväksyi sen, ja he kaikki olivat vaiti toisen tunnin ja painalsivat yhä eteenpäin. Kello seitsemän aikaan hälvensi revontulten viimeinen välkähtely pimeätä ja näytti, että lännessä oli leveä aukko lumipeitteisten vuorten välissä.
"Squaw Creek!" huudahti Joy.
"Lyö jotakuinkin yhteen", riemuitsi Shorty. "Minun laskujeni mukaan ei meidän olisi pitänyt päästä sinne ainakaan vielä puolessa tunnissa. Minun on täytynyt iskeä vähän vinoon."
Jääröykkiöiden peittämä Dyean tie lähti tältä kohdalta menemään poikittain Yukonia sen itäistä rantaa kohti. Ja siinä heidän täytyi jättää kovaksi poljettu, yleisesti käytetty tie, kapuilla jääröykkiöiden yli ja seurata epäselvää, vähän tallattua polkua, joka kiemurteli läntistä rantaa kohti.