Two Cabins oli ainakin samassa määrin tarujen verhoama, mutta mökkien paikka oli tunnettu. Stewart-joelta mentiin "viiden unen" matka McQuestion Riveriä ylöspäin. Siellä oli kaksi vanhaa mökkiä. Ne olivat niin vanhat, että niiden täytyi olla rakennettuja, ennen kuin ensimmäinen tunnettu kullanetsijä oli astunut Yukonin laaksoon. Kuljeksivat hirvien metsästäjät, joita Smokekin oli puhutellut, olivat väittäneet, että he löysivät ne kaksi mökkiä jo kauan, kauan sitten, mutta olivat etsineet turhaan kultakaivosta, jossa entisajan seikkailijat olivat varmaankin raataneet.
"Olisin suonut, että olisit tullut mukanani", sanoi Shorty miettien heidän erotessaan. "Vaikka oletkin saanut intiaanitaudin, ei siinä sittenkään ole järkeä, että syöksyt suin päin vaaroihin. Siellä on varmasti noituutta ensimmäisestä kujeesta viimeiseen viettelykseen asti, päättäen kaikesta siitä, mitä minä ja sinä olemme kuulleet siitä kerrottavan."
"Oli miten oli, Shorty. Minä teen tämän kiertomatkan kuudessa viikossa ja palaan Dawsoniin. Yukonin tietä on kuljettu. Samoin täytyy olla ensimmäisen sadan mailin laita Stewartista eteenpäin. Kun seuraan noita jälkiä, täytyy minun päästä neljä- tai viisikymmentä mailia päivässä. Kun kerran olen päässyt yli, pääsen kuukaudessa kotiin."
"Kyllä, kun kerran olet päässyt yli. Mutta se ylipääsy tekee minut levottomaksi. Hyvästi nyt vain siksi, kunnes tavataan, Smoke. Pidä silmäsi auki. Varo velhoja. Siinä kaikki. Äläkä pidä paluuta häpeänä, jos et saa ammutuksi riistaa."
II.
Viikko sen jälkeen Smoke oli Indian Riverin eteläpuolella vuoriharjanteiden keskellä. Hän oli jättänyt rekensä Klondyken puoleiselle ylängölle ja sitonut tavaroita susikoiriensa selkään. Hän kulki edellä pehmeässä lumessa ja polki latua lumikengillään. Takana painalsivat koirat yhdessä jonossa.
Hän rakasti tätä elämää, kovaa arktista talvea, hiljaista erämaata ja loppumatonta lumivaippaa, jota yhdenkään ihmisen jalka ei ollut polkenut. Hänen ympärillään yleni jäisiä vuorenhuippuja, joilla ei ollut nimeä ja joita ei oltu merkitty karttoihin. Hän yksinään liikkui siinä koskemattomien erämaiden hautovassa hiljaisuudessa. Eikä yksinäisyys painostanut häntä. Hän rakasti sitä kaikkea, päivien rasitusta, susikoirien kahnailua, leirintekoa kauan kestävässä illan sarastuksessa, tähtien hiivintää ylhäällä pään päällä ja revontulten liekkikuvioita.
Erittäinkin hän piti leiristään iltaisin. Se näytti hänestä taululta, jota hän ei luullut koskaan unohtavansa — ei tallattua lumipälveä, jossa hänen tulensa paloi, vuodetta, jossa oli juuri katkottuja kuusen oksia ja niiden päällä pari kaniininnahkaisia vällyjä, suojusta, jona oli kaistale pingotettua tervakangasta ja joka kokosi ja heijasti pois tulen hehkua, mustunutta kahvipannua ja paistinpannua, jotka olivat pölkyllä, mokkasiineja, jotka oli asetettu keppien nenään kuivamaan, lumikenkiä, jotka olivat pystyssä lumessa, ei tulen takana olevia susikoiria, jotka painautuivat kiihkeinä ja kärsimättöminä tulen likelle saadakseen lämmintä, olivat pörröisiä ja kuuraisia ja käyristelivät tuuheita häntiään jalkojensa suojaksi, eikä joka taholla vain vähän matkan päässä ympärille kietoutuvaa pimeyttä.
Sellaisina hetkinä San Francisco, O'Hara ja "Aalto" näyttivät olevan hyvin kaukana, kadonneita etäiseen menneisyyteen, toteenkäymättömien unien varjoja. Hänen oli vaikea uskoa, että hän oli tuntenut muuta kuin tätä erämaan elämää, ja vielä vaikeampi hänen oli antaa itselleen anteeksi tosiasiaa, että oli patustellut ja kulutellut aikaansa suurkaupungin taiteilijapiireissä. Ollessaan yksin, ilman puhetoveria, hän ajatteli paljon, syvällisesti ja yksinkertaisesti. Häntä harmitti, kun hänen kaupunkilaisvuotensa olivat kuluneet hukkaan, kun koulujen ja kirjojen viisausopit, taidemaalarien ja kuvanveistäjien työhuoneiden ja toimitushuoneiden taidokas kyynillisyys ja liikemiesten klubeissa käytännössä oleva ammattikieli olivat niin mitättömiä. He eivät tietäneet mitään ravinnosta, eivät unesta, eivät terveydestä; he eivät tunteneet koskaan todella kiihottavaa ruokahalua, eivät väsymyksen suloista vaivaa eivätkä villin ja voimakkaan veren syöksyntää, kun se työn loputtua huppelehti viinin lailla koko ruumiissa.
Ja koko ajan oli tämä hieno, viisas, spartalainen Pohjola ollut täällä, eikä hän ollut kuullut koskaan hiljaisintakaan kutsuvaa kuiskausta, ei lähtenyt itsestään etsimään tätä maata, vaikka hänen sisäinen minänsä soveltui niin siihen. Mutta sekin selvisi hänelle aikanaan.