"Sama minulle on", sanoi toinen ja kääntyi samassa indiaanin puoleen, joka oli panemaisillaan lumikenkiä majan nurkkaan. "Kuuleppas, Billebedam, oleppas niin kiltti ja mene Olesonin majaan ja sano hänelle, että me haluaisimme lainata hänen noppalaatikkoaan."
Tämä äkillinen pyyntö keskellä neuvotteluja palkoista, polttopuista ja ruokavaroista hämmästytti Billebedamia. Sitäpaitsi oli vielä varhainen päivä, eikä hän ollut koskaan nähnyt Pentfieldin ja Hutchinsonin tapaisten valkoisten miesten askaroivan korttien ja noppien kanssa ennen päivän työn loputtua. Mutta hänen kasvoillaan oli järkähtämättömän välinpitämätön leima, joka on ominaista Yukonindiaanille, ja hän pani kintaat käsiinsä ja läksi.
Vaikka kello oli kahdeksan, oli ulkona vielä pimeä, ja majaa valaisi tyhjään whiskypulloon pistetty talikynttilä. Se seisoi honkalaudoista tehdyllä pöydällä sikin sokin olevien likaisten tina-astioiden keskellä. Lukemattomista kynttilöistä oli tippunut talia pitkin korkeaa pullonkaulaa ja hyytynyt siihen pienoiseksi jäätiköksi. Pieni huone, joka täytti koko majan, oli ahdettu yhtä täyteen romua kuin pöytäkin, ja sen yhdessä nurkassa oli pari makuusijaa, toinen toisensa yläpuolella, joista peitteet riippuivat alas, samassa asennossa mihin miehet olivat heittäneet ne noustessaan ylös.
Lawrence Pentfield ja Corry Hutchinson olivat miljoonanomistajia, vaikka he eivät siltä näyttäneet. Mitään tavatonta ei heissä huomannut; missä paikassa Michigania tahansa olisivat he menneet parista oivallisesta tukkipojasta. Mutta ulkona pimeässä, missä ammotti aukko maassa, oli monta miestä nostamassa ylös soraa ja lokaa ja kultaa aukon pohjasta, ja muutamilla oli viisitoista dollaria päivältä siitä, että he kaapivat sitä irti kallionkolosta. Joka päivä kaivettiin kultaa tuhansien dollarien arvosta ja nostettiin ylös maanpinnalle, ja kaikkityyni kuului Pentfieldille ja Hutchinsonille, jotka luettiin Bonanzan rikkaimpien miesten joukkoon.
Pentfield keskeytti hiljaisuuden, joka seurasi Billebedamin poistumista, latomalla likaiset lautaset ja vadit päällekkäin ja sitten rummuttamalla tyhjälle paikalle rystysillään. Hutchinson niisti savuavaa kynttilää ja hieroi ajatuksissaan kynttilän sydämestä lähtenyttä nokea peukalon ja etusormen välissä.
"Ajatteleppas — minä toivon, että voisimme matkustaa kumpainenkin!" huudahti hän äkkiä. "Silloin olisi kaikki selvää."
"Jollet sinä olisi niin vietävän itsepäinen, niin selviäisi se joka tapauksessa. Sinulla ei ole muuta tekemistä kuin lähteä. Minä pidän täällä huolen kaikesta sillä aikaa, ja seuraavana vuonna voin minä lähteä matkalle."
"Minkävuoksi minä matkustaisin? Minulla ei ole ketään, joka odottaa minua…"
"Omaisesi", keskeytti Pentfield kiivaasti.
"Mutta niitähän on sinullakin", keskeytti Hutchinson. "Tyttö, tarkotan — senhän tiedät."