Se tapahtui ooperahuoneustossa, ja kokonaisen tunnin ajan oli
näyttänyt, että hän ei voisi panna rahoja kortille voittamatta.
Hiljaisuuden vallitessa, joka seurasi erään maksun suoritusta, virkkoi
Nick Inwood — joka piti pankkia — aivan sattumalta:
"Noo, miten voipi toverinne siellä kaukana, Pentfield?"
"Luottakaa vaan, että Corryn on hyvä olla", vastasi Pentfield, "ja sen ansaitseekin hän."
"Jokaisella on makunsa", selitti Nick Inwood nauraen, "mutta minun mielestäni naimisiin meno ei ole niinkään 'hyvä' asia."
"Naimisiin? Corry?" huudahti Pentfield epäillen, mutta samalla kertaa tavattomasti hämmästyneenä.
"Niin juuri!" sanoi Inwood. "Minä näin vihkimisen ilmoitetun San
Francisco-lehdessä, joka tuli tänne aamulla jään yli."
"Vai niin — ja kuka on hän?" kysyi Pentfield samallainen kärsivällinen ja hillitty ilme kasvoillaan kuin on silloin, kun ottaa osaa johonkin leikkiin ja koko ajan tietää, että kohta kajahtaa homeerinen nauru jonkun kustannuksella, sitten kun tämä on tullut petetyksi.
Nick Inwood veti sanomalehden taskustaan ja alkoi katsella sitä, samalla puhellen:
"En juuri varmaan muista nimeä, mutta luulen, että hänen nimensä oli
Mabel eli jotain sinnepäin — Mabel — aivan oikein, tässä se on! Mabel
Holmes, tuomari Holmesin tytär — kukahan se mahtaa olla."
Lawrence Pentfield ei muuttanut ilmettään, mutta hän ihmetteli, kuinka joku täällä kaukana Pohjoismaassa voi tietää hänen nimensä. Hän katsoi vakavasti yhtä toisensa jälkeen saadakseen selville, mikä oli tarkoituksena tällä pilalla, jota he tekivät hänestä, mutta heidän kasvonsa kuvastivat ainoastaan vilpitöntä uteliaisuutta. Sitten kääntyi hän Inwoodin puoleen ja sanoi kylmällä ja vakavalla äänellä: