"Poissa hänkin."
"No, mutta tyttärenne Sally ja hänen pienokaisensa?"
"Poissa — kaikkityyni poissa." Ukko pudisti surullisesti päätänsä ja alkoi hajamielisesti käsitellä tomuisia pulloja.
"Mutta sinä suuri pyhä Antonius — mihin he ovat joutuneet?" puhkesi Kink Mitchell puhumaan, tuskin kyeten enää hillitsemään itseään. "Ette kait tarkoita, että rutto on raivonnut täällä?"
"Oo — mutta ettekö ole sitten kuulleet mitään siitä?" Vanhus nauroi hiljaa. "Hehän ovat kaikkityyni lähteneet matkalle Dawsoniin."
"Mikä se on?" kysyi Bill. "Joku lahtiko? Eli anniskelupaikka? Vai onko se joku paikkakunta?"
"Ettekö te ole koskaan kuullut puhuttavan Dawsonista?" Ukko nauroi ääneensä. "Dawsonhan on kaupunki, suurempi kuin Forty Mile — niin sir, suurempi kuin Forty Mile."
"Minä olen ollut tässä maassa seitsemän vuotta", ilmoitti Bill painolla, "ja minä otan vapauden sanoa, että en ole koskaan kuullut puhuttavan siitä citystä ennen. Halloo! Saammeko vähän lisää tätä whiskyä! Teidän uutisenne ovat tehneet minut aivan väsyneeksi, totisesti, sen ovatkin tehneet. Noo, mutta missä sijaitsee sitten tuo Dawson, josta puhutte?"
"Suurella, aukealla tasangolla lähellä Klondyken suuta", vastasi vanha
Jim. "Mutta missä olette molemmat olleet koko kesän?"
"Sen ei juuri luulisi liikuttavan teitä, missä me olemme olleet", kuului Kink Mitchellin juro vastaus. "Mutta niin paljon voin minä sanoa teille, että me olemme olleet siellä, missä on moskiittoja niin paksulta, että täytyy viskata keppi ilmaan voidakseen nähdä auringon ja saadakseen tietää mikä aika päivästä jo on. Enkö ole oikeassa, Bill?"