"Kylliksi jo!" huusi Rasmussen, kun he tarttuivat päällimmäiseen munalaatikkoon.
"Kyllä he-he-helvetissä, nämä myöskin!" kirkui toinen vilusta väristen ja vimmoissaan. Paitsi muistiinpanojaan, valokuvauskoneitaan ja filmejään olivat kirjeenvaihtajat uhranneet kaikki matkatavaransa. Hän kumartui eteenpäin, tarttui yhteen munalaatikoista ja alkoi vetää sitä tervavaatteen alta.
"Päästä irti! Päästä irti, sanon minä!"
Rasmussen oli onnistunut saamaan esille revolverinsa ja käsi koukistuneena perämelan yli koetti hän tähdätä. Kirjeenvaihtaja seisoi teljolla ja heilui edes-takaisin; hänen kasvonsa vääntyivät uhmasta ja äärettömästä vihasta.
"Voi, Herra Jumala!"
Siten kirkaisi hänen ammattiveljensä, samassa heittäytyen pitkälleen veneen pohjalle. Kun Rasmussenin huomio kääntyi toisaalle, oli Alma joutunut keskelle suunnatonta vedenpaljoutta ja pyörähti ympäri. Purjeet lepattivat, höltyivät ja kääntyivät toiselle puolen, ja kun puomi hipaisi kauhealla voimalla venettä, pyyhkäisi se kirjeenvaihtaja-raukan selkä-poikkeimena mereen. Masto ja purjeet menivät myös samaa tietä. Meri vyöryi veneen yli kun se pysähtyi, ja Rasmussen syöksyi pumpun luo.
Seuraavan puolen tunnin aikana lensi vene toisensa jälkeen heidän ohitsensa — pienempiä veneitä, samansuuruisia veneitä kuin heidän, pelottavia veneitä, jotka kykenivät muutakin tekemään kuin syöksymään mielettömästi eteenpäin. Mutta sitten tuli eräs kymmenen tonnin alus, joka, purjeita uhkarohkeasti vähentäen, pyyhkäisi vastatuuleen ja lähestyi raskaasti ja kömpelösti.
"Pysähtykää, pysähtykää!" huusi Rasmussen.
Mutta hänen veneensä matala reelinki kolahti raskasta alusta vastaan, ja henkiinjäänyt kirjeenvaihtaja kiipesi kannelle. Rasmussen lennähti pakkilaatikkojen yli keulaan niinkuin kissa ja koetti jäykistyneillä sormillaan solmeta hinausköyttä.
"Tulkaa ylös!" karjasi hänelle muuan punapartainen mies.