Rasmussen seurasi häntä ulos ja riisui koirat valjaista. Hän heitti niille kaiken ostamansa kalan ja otti köysinipun olalleen. Sitten hän meni takaisin majaan ja salpasi oven jälkeensä. Palaneen paistin savu sai hänen silmänsä kirvelemään. Hän heitti köyden kattoparrun yli ja mittasi silmillään liikkumatilan. Hän ei näyttänyt olevan siihen tyytyväinen, sillä hän nosti tuolin makuulavalle ja nousi sille. Sitten hän teki köyden toiseen päähän silmukan ja pisti päänsä siihen. Köyden toisen pään hän sitoi kiinni. Ja sitten hän potkasi pois tuolin.

Lit-lit'in naimiskauppa.

Kun John Fox tuli maahan jossa whisky jäätyy kiinteäksi möhkäleeksi ja voidaan käyttää kirjepainimena kauan aikaa vuodessa, ei hänellä ollut niitä ihanteita ja harhaluuloja, jotka tavallisesti ovat esteenä hienomman kasvatuksen saaneen seikkailijan menestykselle. Syntyneenä ja kasvaneena Yhdysvaltain äärimmäisillä rajoilla, vei hän mukanaan Canadaan yksinkertaisen ajatustapansa, teeskentelemättömän käytöksensä ja niin sanoaksemme alkeellisen käsityksensä asioista ja esineistä, mikä takasi hänelle välittömän menestyksen hänen uudella urallaan. Oltuaan Hudson-Bay-yhtiössä alhaisarvoisena palvelijana, jonka tehtävänä oli soutaa matkustajien veneitä ja kantaa selässään heidän tavaroitaan sellaisten paikkojen yli, missä sitä tarvittiin, kohosi hän pian toimitusmieheksi ja sai haltuunsa tavaravaraston ylivalvonnan Fort Angelus'issa.

Täällä hän otti pian — luonnollisen yksinkertaisuutensa pakottamana — maassa syntyneen naisen vaimokseen, ja avio-onnen kautta, joka sitä seurasi, hän vältti sen levottomuuden ja joutavanpäiväisen kaipuun, joka katkeroittaa vaativampien miesten päivät, tekee heidän työnsä kelpaamattomaksi ja lopulta valtaa heidät kokonaan. Hän eli tyytyväisenä ja iloisena, hoiti rehellisesti sitä tointa, joka oli hänelle uskottu ja otti loistavan ennätyksen yhtiön palveluksessa. Tähän aikaan kuoli hänen vaimonsa, hänen sukulaisensa vaativat ruumiin ja hautasivat sen kansan tavan mukaan puun latvaan.

Kaksi poikaa oli hän synnyttänyt hänelle, ja yhtiön käskystä hän matkusti pienokaisten kanssa kauemmas Koillisen Territorin alueelle, paikkaan, jota kutsuttiin Sin Rock'iksi, missä hän otti haltuunsa tärkeän vuotavaraston. Täällä hän vietti useita yksinäisiä ja raskaita kuukausia, kyllästyneenä nuorten intiaaninaisten huomaavaisuuteen, ja hänen kasvavat pikku poikansa kärsivät suuresti vailla äidin hoivaa. Silloin sattuivat hänen silmänsä Lit-lit'iin.

"Lit-lit, niin — hän on Lit-lit" — tällä tavoin hän kuvasi häntä miltei epätoivoisena ensimäiselle kirjanpitäjälle Alexander Mc Lean'ille.

Mc Lean oli vasta päättänyt skotlantilaisen kasvatuksensa — "hänen korvantaustansa eivät olleet vielä kuivat", niinkuin John Fox sanoi — voidakseen hyväksyä maan tapoja avioliittokysymyksessä. Hän ei kuitenkaan tuntenut vastenmielisyyttä sitä kohtaan, että toimitusmies uskoi oman kuolemattoman sielunsa vaaraan — ja koska Lit-lit herätti hänessäkin omituista mieltymystä, tunsi hän katkeransekaista tyytyväisyyttä oman sielunsa autuuden ollessa taatun sen kautta, että tyttö menisi naimisiin John Foxin kanssa.

Siinä ei tosiaankaan ollut ihmettelemistä, että Mc Lean'in ankara skotlantilaissielu oli vaarassa sulaa Lit-lit'in silmistä lähtevässä auringonpaisteessa. Hän oli kaunis, hoikka ja notkea, ei sellainen suurikasvoinen ja typeränluontoinen, jollaisia intiaaninaiset ylipäätänsä ovat. Nimen "Lit-lit" hän oli saanut tavastaan liihoitella kaikkialla; hän lensi sinne tänne kuin perhonen, iloisena ja huoletonna ja nauraen yhtä helposti kuin hyppien ja tanssien.

Lit-lit oli Snettishane'n, yhden heimon ylhäisimmistä miehistä, tytär, ja hänen äitinsä oli ollut puoli-intiaani. Tämän Snettishane'n luokse läksi toimitusmies eräänä päivänä ikäänkuin sattumalta, neuvotellakseen naimiskaupoista. Hän istui sitten isäntänsä seurassa märistä puista tehdyn nuotion ääressä, joka piti moskiitot etäällä, ja puhui kaikista asioista auringon alla, tai kuitenkin kaikesta, mikä esiintyi Pohjolan auringon alla, avioliittoa lukuunottamatta. John Fox oli vartavasten tullut puhumaan avioliitosta; tämän tiesi Snettishane, ja John Fox tiesi, että ukko tiesi sen — ja sentähden kartettiin juuri tätä keskustelunaihetta mitä suurimmalla tarkkuudella. Tällaista väitetään intiaanien oveluuden olevan. Itse asiassa se on läpikuultavaa naivisuutta.

Tunnit kuluivat, ja Fox ja Snettishane polttivat lukemattomia piippuja ja katsoivat toisiaan silmiin aivan viattomasti, mikä oli erinomainen todistus näyttelijälahjoista. Iltapäivällä kulkivat Mc Lean ja hänen työtoverinsa Mc Tavish heidän ohitseen virralle päin olematta näkevinäänkään heitä. Kun he tunnin kuluttua palasivat samaa tietä, olivat Fox ja Snettishane joutuneet kursastelevaan väittelyyn sen ruudin ja sianlihan laadusta, jota yhtiö tarjosi vaihtokaupassa. Lit-lit, joka arvasi toimitusmiehen asian, oli sillä välin hiipinyt majan peräseinän taakse, ja uloskäytävän esiripun takaa piti silmällä molempia keskustelijoita moskiittovalkean ääressä. Hän oli innoissaan, onnellinen ilme silmissään, ylpeä kun oli siitä, että niin ylhäinen mies kuin itse toimitusmies — joka oli lähinnä Jumalaa Pohjolan hierarkiassa — oli valinnut hänet vaimokseen, ja naisellisen uteliaisuuden pakottamana hän halusi lähempää nähdä, minkänäköinen mies hän oli. Kirkas auringonpaiste, leirisavu ja ankara ilmanala oli saanut toimitusmiehen kasvot vaskenkarvaisiksi, niin että Snettishane oli yhtä vaalea kuin hänkin ja hän itse, Lit-lit, vaaleampi. Tämän johdosta hän tunsi epämääräistä iloa, mutta vielä enemmän hän iloitsi siitä, että Fox oli niin suuri ja vahva, vaikka hänen suuri musta partansa melkein pelotti häntä — se oli niin ihmeellinen.