Taas hartioitten kohotus.
"Mon père", sanoi Leclère hetken päästä, "aika ei ole vielä tullut. Se on syntyperäinen piru. Kerran minä vielä muserran sen kappaleiksi. Niin. Kerran. Bon!"
Sitten tuli päivä, jolloin Leclère otti koirat mukaansa ja matkusti veneellä Forty Mileen, sekä sieltä edelleen Porcupine'en, jossa hän meni P.C. yhtiön palvelukseen ja kulki löytöretkillä suurimman osan vuotta. Sen jälkeen hän lähti Koyokuk'ia pitkin hyljättyyn Arctic City'yn ja palasi sitten takaisin leiriltä leirille Yukonia pitkin. Näitten pitkien kuukausien kuluessa Bastardi sai perinpohjaista kuritusta. Hän kärsi paljon kidutusta, häntä kiusattiin nälällä, janolla, tulella ja pahimmalla kaikesta: musiikilla. Niinkuin sukulaisensa ei hänkään pitänyt musiikista. Se aiheutti hänelle äärimmäisiä tuskia, vaivasi joka hermoa, repi jokaista hänen olemuksensa säiettä. Se sai hänet päästämään pitkiä ulvahduksia, niinkuin sudet kylminä öinä virittävät valituslaulujaan tähtiä kohti. Hänen oli mahdoton olla ulvomatta. Tämä oli ainoa heikkous taistelussaan Leclèreä vastaan, ja tämä heikkous oli hänen häpeänsä. Toiselta puolen Leclère piti intohimoisesti musiikista — hän rakasti sitä yhtä paljon kuin hän rakasti väkijuomia. Ja kun hänen sisimpänsä tahtoi saada ilmaa, ilmeni se toisella tai toisella tavalla, useimmiten molemmilla yht'aikaa. Ja kun hän oli juonut ja hänen aivonsa olivat täynnä laulamattomia lauluja, meni paholainen häneen ja hän tunsi suurinta nautintoa kiusatessaan Bastardia.
"Nyt meidän täytyy saada pikkuisen musiikkia, kuuletko", oli hänen tapansa sanoa. "Vai kuinka? Mitä sanot siitä, Bastardi?"
Hänellä oli vain vanha kulunut käsiharmonikka, jota hän piti suuressa arvossa ja korjaili kärsivällisesti. Mutta se oli paras, minkä rahalla voi saada, ja sen sisästä hän loihti ihmeellisiä, väräjäviä sointuja, joita kukaan ei ollut ennen kuullut. Niinpian kuin hän alotti, peräytyi Bastardi mykkänä ja hampaat yhteenpuristettuina tuuma tuumalta etäisimpään soppeen. Ja Leclère seurasi perässä suuri nuija toisessa kainalossa ja soitti, lakkaamatta soitti — hän seurasi tuuma tuumalta, askel askeleelta, kunnes ei enää löytynyt lymypaikkaa.
Bastardin oli tapana tehdä ensin itsensä niin pieneksi kuin mahdollista, ryömiä aivan lattiaan kiinni, mutta kun soitto läheni lähenemistään, täytyi hänen nousta ylös, hän painoi selkänsä seinää vasten ja huitoi etukäpälillään ilmaa, ikäänkuin olisi tahtonut päästä erilleen pauhaavista sävelaalloista. Hän piti edelleenkin hampaitaan yhteenpuristettuina, mutta koko hänen ruumiinsa vapisi ja värisi suonenvedontapaisesti ja hän vääntelehti tuskissaan. Viimein hän kadotti itsensähillitsemiskykynsä, leuat erkanivat toisistaan ja kumea murina tunkeutui hänen kurkustaan. Hänen sieramensa jännittyivät, silmäterät laajenivat, karvat nousivat pystyyn avuttomassa raivossa ja hän päästi pitkäveteisen sudenulvonnan. Se nousi yhtämittaa, paisui sydäntäsärkeväksi säveleeksi, kuoli tuskaiseen sointuun — ja sitten seurasi toinen jakso, oktaavi oktaavilta, sävelmaalaus särkyvästä sydämestä loppumattomasta tuskasta ja surusta, sävelmaalaus, joka sitten heikkeni, vaaleni, laskeutui ja hiljaa kuoli.
Ne olivat helvetintuskia. Ja pirullisella terävä-älyisyydellä Leclère näytti voivan kiusata koiran jokaista hermoa ja saavan sen ilmaisemaan kaiken surunsa pitkinä valittavina, vapisevina ja nyyhkyttävinä sävelinä. Se oli todellakin kauhistuttavaa, ja vielä kaksikymmentä neljä tuntia jälkeenpäin Bastardi oli hervoton ja herkkä, säpsähti pienimmänkin tavallisen äänen kuullessaan, pelkäsi omaa varjoaan, ja oli ennen kaikkea ilkeä ja julma omia tovereitaan kohtaan. Mutta ei näkynyt mitään merkkiä siitä, että hänen rohkeutensa olisi murtunut. Pikemminkin hän tuli yhä jurommaksi ja vaiteliaammaksi ja odotti aikaansa horjumattomalla kärsivällisyydellä, joka alkoi vaikuttaa Leclère'en hämmentävästi ja ahdistavasti. Hän saattoi tuntikausia maata liikkumatta tulenpaisteessa ja tuijottaa suoraan Leclère'en, silmät katkerinta vihaa ilmaisten.
Mies tunsi usein, että hän oli joutunut taisteluun itse elämän perusaineksen kanssa — tuon vastustamattoman voiman kanssa, joka auttaa haukkaa ampumaan alas pilvistä höyhenpukuisen salaman lailla, joka vetää villihanhea yli vyöhykkeiden ja paiskaa leikkivän lohen kaksituhatta peninkulmaa kuohuvaa Yukonvirtaa pitkin. Sellaisina hetkinä hän tunsi halua osottaa vastustamatonta elinvoimaansa, ja hän heittäytyi hurjiin orgioihin, joissa väkijuomat, mieletön soitto ja Bastardi näyttivät pääosaa ja joitten kestäessä hän vaati taisteluun kaikkea, mikä oli, mikä oli ollut, ja mikä tuli olemaan.
"Siinä on jotakin", tuumaili hän kun hänen mielenpurkauksensa koskettivat Bastardin sisimpiä säikeitä ja aiheuttivat pitkäveteisen kamalan ulvonnan. "Ja minä vedän käsilläni — näin ja näin. Hah-hah-haa! Se on hauskaa. Se on todellakin hauskaa! Papit messuavat, naiset rukoilevat, miehet kiroilevat, pikkulinnut sanovat pii-pii ja Bastardi laulaa vou-vou — ja kaikki tämä on sama asia. Hah-hah-haa!"
Eräs kunnianarvoisa pappismies, isä Gautier, nuhteli häntä kerran ja muistutti hänelle, että hän saattoi odottaa varmaa turmiota. Mutta hän ei tehnyt sitä toista kertaa.