Tukesan oli naimisissa kahden toyoot-veljeksen kanssa peräkkäin, mutta kummankaan kanssa hänellä ei ollut lapsia. Toiset naiset pudistelivat päätään tälle, eikä kukaan heimon miehistä tahtonut ruveta kolmanneksi mieheksi lapsettomalle leskelle. Mutta tähän aikaan oli monen sadan peninkulman päässä, Fort Yukonissa, eräs mies, jonka nimi oli 'Spike O'Brien. Fort Yukon oli eräs Hudson-Bay-yhtiön asema, ja Spike O'Brien oli yhtiön palveluksessa. Hän oli kelvollinen palvelija, mutta hän sai sen ajatuksen, että ansio oli huono, ja ajan oloon hän kypsytti tätä ajatusta ja karkasi. Matkustamiseen takaisin York Factory'yn olisi mennyt koko vuosi, jos hän olisi kulkenut asemalta asemalle. Ja koska asemat kuuluivat yhtiölle, hän tiesi, ettei hän sitä tietä kulkiessaan välttyisi joutumasta yhtiön kynsiin. Ei niinmuodoin löytynyt muuta keinoa kuin lähteä pitkin Yukonia. Oli kyllä totta, ettei yksikään valkoinen mies ollut koskaan ennen matkustanut Yukonia pitkin, eikä yksikään valkoinen mies tiennyt, laskiko Yukon Arktiseen valtamereen vai Behringin mereen — mutta Spike O'Brien oli kelttiläinen, ja vaaroihinjoutumisen mahdollisuus oli hänelle houkutus, jota hän oli aina seurannut.
Muutamia viikkoja tämän jälkeen hän veti, vaivoissa pahoin runneltuna ja nälkiintyneenä ja kuumeesta puolikuolleena, veneensä maihin erään toyootkylän luona, jonka jälkeen hän heti kaatui tiedottomana maahan. Saatuaan voimansa takaisin hän näki Tukesanin ja mieltyi häneen. Samoinkuin Shpack'in isä, joka eli korkeaan ikään siperialaisen paimentolaiskansan keskuudessa, Spike O'Brien olisi saattanut jäädä ainiaaksi lepuuttamaan väsyneitä raajojaan toyootein luo. Mutta romanttiset ajatukset valtasivat hänet ja estivät häntä jäämästä sinne. Niinkuin hän oli matkustanut York Factory'sta Fort Yukoniin, hän saattaisi kulkea ennen muita Fort Yukonista mereen saakka ja hankkia itselleen kunnian olla ensimäinen, joka on kiertänyt luoteista väylää maitse. Hän lähtikin virtaa ales, saavutti halajamansa kunnian, mutta ei tullut huomatuksi eikä ylistetyksi. Myöhemmin hän piti vierasmajaa merimiehille San Franciscossa, jossa häntä pidettiin sangen hyvänä valehtelijana kertomiensa tosijuttujen takia. Siellä synnytti ennen lapseton Tukesan lapsen. Ja tämä lapsi oli Jees Uck. Olemme käyneet läpi näin tarkasti hänen sukuluettelonsa osottaaksemme, ettei hän ollut intiaani, eikä eskimo, eikä innuiitti, eikä oikeastaan mikään muukaan; sekä näyttääksemme, kuinka puolettomia sukukuntain jätteitä me kaikki olemme, ynnä kuinka ihmeellisiä teitä se siemen kulkee, josta me johdamme alkumme.
Huolimatta siitä kiertolaisverestä, — tai kenties sen takia — joka hänen suonissaan virtaili, ja kaikesta siitä mitä hän oli saanut periä niin monelta eri rodulta, kasvoi Jees Uck'ista erinomaisen ihana nainen, Hänen kauneutensa oli jonkunverran eriskummallista, itämaalaista, niin että se olisi saattanut jokaisen kansatieteilijän ymmälle. Hän oli erittäin hoikka ja norja. Paitsi mielikuvitusrikkautta ei hänessä näkynyt keltiläisen rodun vaikutusta. Mahdollisesti se myöskin oli ajanut hänen lämpöisen verensä lähelle ihoa, mikä teki hänen kasvonsa vaaleammiksi, mutta tämä saattoi olla yhtä hyvin Shpack'in, tuon "Ison paksun" perintöä, joka oli saanut slavoonilaisen isänsä ihonvärin. Ja lopuksi hänellä oli suuret loistavat mustat silmät — sekarodun silmät, joissa oli kärsivä ilme, mikä todistaa mustan rodun sekaantumista valkoiseen. Valkoisilta perimänsä veri ja hänen oma valppautensa tekivät hänet jossakin määrin kunnianhimoiseksi. Muuten hän oli kasvatuksensa ja maailmankatsomuksensa puolesta täydelleen toyoot-intiaani.
Eräänä talvena, kun hän oli nuori nainen, osui Neil Bonner hänen tielleen. Mutta hän osui hänen tielleen samalla tapaa kuin oli tullut maahankin, nimittäin hiukan vastenmielisesti. Oikeastaan hän oli aivan vasten tahtoaan tullut sinne. Isänsä, joka leikkasi kuponkeja ja kasvatti ruusuja, ja äitinsä, joka rakasti seuraelämää, kasvattamana oli Neil Bonner'ista tullut tuulihattu. Hän ei ollut oikeastaan huono luonne; mutta miehen, jolla elämä on turvattu, eikä ole mitään tehtävää tässä maailmassa, täytyy jollakin tavoin osoittaa toimintahaluaan, ja Neil Bonner oli juuri tässä asemassa. Ja hän nautti täysin siemauksin vapaudestaan, niin että hänen isänsä — Neil Bonner vanhempi — lopulta kyllästyi häneen, luopui ruusuistaan ja katseli poikansa elämää mitä suurimmalla hämmästyksellä. Sitten hän meni erään samallaisilla taipumuksilla varustetun toverinsa luo, jonka kanssa hänen oli tapana neuvotella kupongeista ja ruusuista, ja nämä molemmat miehet ratkaisivat nuoren Neil Bonner'in kohtalon. Hänet täytyi lähettää oppimaan parempia elintapoja — jotta hän luopuisi harmia tuottavista hullutteluistaan ja saavuttaisi tasaisen vakavuuden.
Kun tämä päätös oli tehty ja Neil oli hiukan pahoitellut ja häpeillyt, kävi muu koko helposti. Molemmat vanhat toverukset olivat suuria osakkeenomistajia P.C. yhtiössä. Ja P.C. yhtiö omisti kokonaisia laivastoja, jokialuksia ja valtamerihöyryjä, ja paitsi tätä merenkyntämistä se oli myös ottanut haltuunsa noin satatuhatta neliöpeninkulmaa maata, joka maantieteilijäin kartoilla on tavallisesti merkitty valkealla. Ja niin lähetti P.C. yhtiö nuoren Neil Bonner'in Pohjolaan tekemään työtä ja oppimaan niin hyväksi kuin isänsä. "Viiden vuoden yksinkertainen elämäntapa kovassa työssä ja kaukana kaikista kiusauksista tekee hänet mieheksi", sanoi vanha Neil Bonner, jonka jälkeen hän vetäytyi takaisin ruusujensa pariin. Nuori Neil Bonner puri hampaitaan yhteen ja tarttui päättäväisin ilmein työhön käsiksi. Hän täytti paikkansa palvelijana hyvin ja saavutti esimiestensä suosion. Ei niin, että työ olisi tuottanut hänelle hupia, vaan se oli ainoa keino, joka esti häntä menettämästä järkeään.
Ensimäisenä vuotena hän toivoi kuolemaa. Toisena vuotena hän kiroili luojaansa. Kolmantena vuotena hän eli vuoroin näissä molemmissa mielialoissa ja riitaantui erään esimiehensä kanssa. Hän sukeutui voittajana riidasta, mutta hänen esimiehensä sai kuitenkin viimeisen sanan — ja tämän sanan perusteella Neil Bonner lähetettiin karkoituspaikkaan, johon verrattuna hänen entinen olinpaikkansa tuntui hänestä paratiisilta. Mutta hän meni sinne nurkumatta, sillä Pohjola oli todellakin tehnyt hänestä miehen.
Siellä täällä kartan valkoisilla paikoilla näkyy pieniä ympyröitä, jotka muistuttavat "o"-kirjainta ja näitten ympyräin jommallakummalla puolella on luettavana nimiä, niinkuin esimerkiksi "Fort Hamilton" — "Yanana Station" — "Twenty Mile" — mikä saa meidät luulemaan, että nuo valkoiset seudut ovat täynnä kyliä ja kaupunkeja. Mutta tämä ei ole mitään muuta kuin tyhjää mielikuvitusta. Twenty Milen, joka on aivan samallainen kuin muutkin asemat, käsittää yksi pölkkymaja, suunnilleen yhtä iso kuin tavallinen kulmatalo, jossa on maustekauppa alakerrassa ja vuokrahuoneita yläkerrassa. Pihan perällä on varastohuone, ja sitäpaitsi pari ulkohuonetta. Kartanolla ei ole minkäänlaista aitausta; se ulottuu silmänkantamattomiin. Muita rakennuksia ei ole näkyvissä, mutta toyootit leiriytyvät toisinaan talveksi peninkulman tai parin päähän Yukonin varteen. Ja tämä on Twenty Mile, yksi P.C. yhtiön monista tuntosarvista. Täällä hoitaa yhtiön lähettiläs apulaisineen vaihtokauppaa intiaanien turkistavaroilla sekä tekee kaikenlaista muuta kauppaa kuljeskelevien kullankaivajien kanssa, jotka maksavat ostoksensa kultahiekalla. Täällä odottavat asiamies ja hänen apulaisensa talvet läpeensä kevättä, ja kun kevät saapuu, kiipeevät he kiroillen talon katolle, sillä Yukon tulvii yli äyräittensä. Ja tänne lähetettiin nyt Neil Bonner neljäntenä maassaolovuotenansa pitämään huolta kaikesta.
Hänellä ei ollut edeltäjää, joka olisi jäänyt palkattomaksi hänen tähtensä. Hän, joka oli hoitanut asemaa ennen, oli ottanut hengen itseltään, "sentähden, että paikka oli niin vaikea", sanoi apulainen, joka vielä pysyi paikallaan. Toyootit kuitenkin lausuivat eriävän mielipiteensä asiasta, istuessaan leirivalkeansa ääressä. Apulainen oli kaitaharteinen, heikkorintanen mies, hänen kasvonsa muistuttivat kuolleen pääkalloa, eikä ohut musta parta voinut peittää poskien onttoutta. Hän ryki paljon, hänen keuhkonsa tuntuivat olevan lopullaan ja silmissä oli sellainen raju, kuumeenomainen loiste, niinkuin kaikilla viimeiselle taudinasteelle joutuneilla keuhkotautisairailla. Hänen nimensä oli Pentley — Amos Pentley — eikä Bonner pitänyt hänestä, vaikkakin tunsi myötätuntoa tuota kuolemaantuomittua raukkaa kohtaan. He eivät eläneet erittäin hyvässä sovussa keskenään, vaikka näiden kahden miehen, kaikista miehistä, olisi pitänyt olla hyvissä väleissä keskenään ottaen huomioon pitkän talven kylmyys, hiljaisuus ja pimeys.
Lopulta Bonner päätteli, että Amos oli osaksi vähämielinen, ja jätti hänet rauhaan tehden itse kaiken työn keittämistä lukuun ottamatta. Siitä huolimatta Amos näytti vain katkeria katseita ja peittelemätöntä vihaa häntä kohtaan. Tämä oli Bonnerille suuri menetys, sillä hänen oman rotunsa hymyilevät kasvot, rohkaiseva sana, toveruuden sympatia vastoinkäymisten keskellä — kaikki tämä merkitsi paljon. Talvi oli vielä nuori, kun hän alkoi tajuta lisäsyitä tällaisessa apulaisessa siihen, että edellinen asiamies oli havainnut parhaaksi pakottaa kätensä omaa henkeään vastaan.
Twenty Milessa oli hyvin yksinäistä. Kelmeä lakeus ulottui joka puolelle horisonttiin. Lumi, joka oli oikeastaan huurua, heitti manttelinsa maan yli ja hautasi kaiken kuolemanhiljaisuuteen. Sää oli päiväkausia kirkas ja kylmä, lämpömittari näytti jatkuvasti neljäkymmentä tai viisikymmentä astetta pakkasta. Mutta sitten tulikin muutos. Se vähä kosteus, joka oli tihkunut ilmakehään, kerääntyi harmaiksi, muodottomiksi pilviksi; sää muuttui melko lämpimäksi lämpömittarin noustessa kahteenkymmeneen pakkasasteeseen, ja kosteus putoili taivaalta kovina huurukiteinä, jotka sihisivät kuin kuiva sokeri tai maasta ilmaan potkaistu ohut hiekka. Tämän jälkeen sää muuttui jälleen kirkkaaksi ja kylmäksi niin pitkäksi aikaa, että oli kerääntynyt kylliksi kosteutta suojaamaan maata ulkoavaruuden kylmyydeltä. Siinä kaikki. Ei mitään tapahtunut. Ei myrskyjä, ei tyrskyäviä vesiä, ei rusahtelevia metsiä, ei mitään muuta kuin koneentapaista kasaantuneen kosteuden aiheuttamaa sadetta. Ehkä huomattavin tapaus noiden pitkästyttävien viikkojen aikana oli lämpömittarin kipuaminen ennen kokemattomaan viiteentoista asteeseen nollan alapuolella. Korvatakseen tämän iski ulkoavaruus maata kylmyydellään, kunnes elohopeamittari jäätyi ja spriimittari pysyi yli seitsemässäkymmenessä asteessa pari viikkoa, jolloin se possahti rikki. Siten ei saatu selvää, kuinka paljon kylmempää tuli tämän jälkeen. Toinen tapaus, yksitoikkoinen säännöllisyydessään, oli öiden piteneminen, kunnes päivä oli enää valon välähdys pimeän ajan välillä.