Seuraavana aamuna sai koko Red Cow tietää, mikä kepponen oli tehty Marcus O'BrienilIe. Jotkut löivät korkeita vetoja siitä, miten kepposentekijöille kävisi uhrin palattua. Iltapäivällä asetettiin yksi mies vahtiin ilmoittamaan, kun O'Brien tulisi näkösälle. Kaikki halusivat nähdä hänen saapumisensa. Mutta hän ei palannut, vaikka odotusta kesti puoliyöhön. Eikä hän saapunut seuraavana eikä sitä seuraavana. Red Cow ei nähnyt Marcus O'Brieniä enää milloinkaan. Ja arvailuihin jäivät kaikki tiedot hänestä, sillä varmaa selvyyttä ei hänen kohtalostaan milloinkaan saatu.
* * * * *
Marcus O'Brien yksin sen tiesi, mutta hän ei palannut siitä kertomaan. Hän heräsi seuraavana aamuna kovissa tuskissa. Vatsa oli kuin kalkittu tavattomasta wiskymäärästä ja hänestä tuntui kuin olisi sinne siirretty tulikuuma uuni. Päätä särki joka paikasta, sekä sisästä että ulkoa. Ja pahinta kaikesta oli kasvoissa oleva tuska. Kuusi tuntia olivat lukemattomat moskiitot olleet hänen kasvoillaan aterioimassa ja niiden turmiokas myrkky oli saattanut ne hirveästi pöhöttymään. Vain tavattomasti ponnistamalla tahtoaan sai hän silmäluomet hieman raolleen nähdäkseen edes vähän. Kun hän sattui liikuttamaan kättään, tuntui niissäkin ankara kipu. Hän katsahti niihin, mutta ei tuntenut niitä omikseen, nekin olivat turvonneet muodottomiksi moskiittojen myrkystä. Hän ei voinut saada selville, kuka hän oli. Hänessä ei ollut ainoatakaan ulkonaista tuttua merkkiä, joka olisi herättänyt hänessä jonkunlaisen ajatusyhtymän ja liittänyt hänen tietoisuutensa entisyyteen. Ulkoisesti oli hänet erotettu entisyydestä, sillä mikään ei herättänyt hänessä entisyyden muistoa. Ja lisäksi oli hän siksi sairas ja surkeassa kunnossa, ettei hänellä ollut tarmoa eikä halua ryhtyä sitä pohtimaan.
Vasta kun hän huomasi pikkusormessa mutkan, joka johtui vuosia sitten sattuneesta murtumasta, hän tiesi olevansa Marcus O'Brien. Ja samalla koko entisyys välähti hänen mieleensä. Ja huomatessaan peukalon kynnen alla verijäljen, jonka hän oli saanut edellisellä viikolla, oli hän kaksin kerroin varma omasta itsestään. Silloin hän tiesi, että nuo kamalat kädet kuuluivat Marcus O'Brienille, mikä oli pilkulleen samaa, kuin että Marcus O'Brien kuului noihin käsiin. Ensiksi heräsi hänessä ajatus, että hän oli sairas, että hänessä oli ollut jokikuume. Silmien aukaiseminen oli niin tuskallista, että hän piti ne jatkuvasti suljettuina. Virrassa ajelehtiva oksa antoi veneen kupeeseen terävän napsahduksen. Hän arveli jonkun koputtavan majan ovelle ja sanoi: "Sisälle". Odotettuaan hetkisen turhaan hän ärähti: "Ole ulkona sitten, hitto soikoon." Mutta yhtä kaikki hän toivoi, että koputtaja tulisi sisään ja kertoisi hänelle, miten ja kuinka kauan hän oli sairastanut.
Mutta vähitellen alkoi edellinen yö selvitä hänen aivoissaan. Ei hän ollutkaan sairastunut. Hän oli yksinkertaisesti ollut päissään ja nyt oli hänen aika nousta sekä lähteä työhön. Työstä johtui kultalöytö mieleen ja samalla hän muisti, että hän ei ollut suostunut luovuttamaan sitä kymmenestätuhannesta dollarista. Äkkiä hän nousi ylös ja pinnisti silmänsä auki. Silloin hän näki olevansa veneessä, joka ajelehti ruskeana tulvivalla Yukonilla. Kuusien peittämät rannat ja saaret olivat outoja. Vähäksi aikaa hän hölmistyi. Mitä kaikki tämä saattoi merkitä. Viimeöisen juomingin hän jaksoi muistaa, mutta sen ja hänen nykyisen asemansa välillä ei ollut vähintäkään yhteyttä.
Sulkien silmänsä hän nojasi pakoittavan päänsä käsiinsä. Mitä oli tapahtunut? Hitaasti kohosi kamala ajatus hänen aivoihinsa. Hän taisteli vastaan, koetti torjua sen luotaan, mutta itsepintaisena se pyrki esille: hän oli tappanut jonkun. Vain se kykeni selittämään, miksi hän ajelehti Yukonilla avonaisessa veneessä. Red Cow'n lakia, jota hän oli niin kauan soveltanut toisiin, oli nyt sovelletettu häneen. Hän oli tappanut miehen ja hänet oli pantu virran vietäväksi. Mutta kenet? Hän pinnisti sairaita aivojaan saadakseen vastauksen, mutta muuta hän ei saanut sieltä esille, kuin hämärän muiston, että hänen päälleen oli kaatunut ruumiita ja hän oli iskenyt niitä. Ketä ne mahtoivat olla? Kenties hän oli tappanut useampia. Hän tunnusteli vyötään. Puukko oli poissa tupesta. Sillä hän oli varmasti tekonsa tehnyt. Mutta varmasti oli täytynyt olla joku syy tappamiseen. Hän avasi silmänsä ja tarkasteli venettä kauhun vallassa. Muonaa ei ollut, ei hituistakaan. Voivotellen hän istahti tuhdolle. Hän oli tappanut aiheettomasti. Häneen oli laki sovelletettu ankarimmassa muodossaan.
Puolentunnin verran hän istui liikahtamatta puristellen särkevää päätään ja koettaen ajatella. Sitten hän otti vatsaa vilvottavan vesisiemauksen laidan yli. Se teki hyvää. Nousten seisomaan ja kuulijanaan ainoastaan villi, keväinen luonto, hän pyhästi kirosi juomisen. Senjälkeen hän sitoi veneen vedessä ajelehtivaan suureen mäntyyn, joka kulki syvemmällä kuin vene ja senvuoksi myöskin nopeammin. Pestyään kasvonsa ja kätensä hän istahti uudelleen perälaudalle ajattelemaan. Kesäkuu oli lopullaan. Beringinmerelle oli kaksituhatta mailia. Vene kulki keskimäärin viisi mailia tunnissa. Niin korkealla pohjoisessa ei siihen vuodenaikaan ollut pimeätä milloinkaan ja siksi hän saattaisi kulkea vuorokauden läpeensä. Se merkitsisi satakaksikymmentä mailia päivässä. Jos onnettomien sattumien varalle jätetään kaksikymmentä, niin jää sata mailia päivässä. Kahdessakymmenessä päivässä hän saapuisi Beringinmerelle. Ja sitä varten ei hänen tarvitsisi ponnistella vähääkään, joki tekisi kaiken työn. Hän saisi makailla veneenpohjalla ja säästellä voimiaan.
Kahteen päivään hän ei syönyt mitään. Kun hän sitten joutui sellaiselle kohdalle, missä rannat olivat matalat, niin hän meni maihin kooten siellä villien hanhien ja sorsien munia. Tulitikkuja hänellä ei ollut ja munat oli syötävä raakoina. Hyvältä ne eivät maistaneet, mutta pitiväthän ne hänet pystyssä. Kuljettuaan napapiirin poikki hän saapui Hudson-yhtiön asemalle. Ruokavarasaattue ei ollut vielä saapunut Mackenzieltä ja asemalta oli muona tyyten lopussa. Hänelle tarjottiin sorsanmunia, mutta hän selitti, että hänellä oli niitä bushelin verran veneessään. Myöskin tarjottiin hänelle wiskyryyppyä, mutta sen hän torjui kiivaasti. Tulitikkuja hän kuitenkin sai ja sitten hän keitti munat. Joen suupuolella vastatuulet hidastuttivat hänen kulkuaan, joten hän sai kaksikymmentäneljä päivää tulla toimeen pelkät munat ravintonaan. Onnettomuudeksi oli hän nukkuessaan sivuuttanut sekä St. Paulin että Pyhän Ristin lähetysasemat. Ja vilpittömästi hän saattoi sanoa, kuten hän myöhemmin teki, että Yukonin varrella olevista lähetysasemista puhuminen oli humpuukia. Siellä ei niitä ollut, sen hän ainakin tiesi.
Beringinmerelle päästyään vaihtui hänen ruokajärjestyksensä, munien sijalle tuli hylkeenliha, ja mahdoton oli hänen milloinkaan saada selville, kumpi oli hänestä parempi. Vuoden lopulla pelasti eräs Yhdysvaltain tullikutteri hänet ja seuraavana talvena hän hyvällä menestyksellä esiintyi San Fransiscossa raittiusluennoitsijana. Siltä alalta hän löysi kutsumuksensa. "Välttäkää pulloa", on hänen iskusanansa ja taisteluhuutonsa. Kautta rantain hän koettaa kuulijoissaan herättää vaikutelman, että hänen omassa elämässään on pullo aiheuttanut suuren onnettomuuden. Myöskin on hän maininnut omaisuuden menetyksestä, joka oli aiheutunut tuosta pahanhengen helvetillisestä viettelysjuomasta, mutta tämän tapahtuman takaa kuulijoille häämöittää joku kaamea, arvaamaton onnettomuus, josta pullo on vastuussa. Hän on hyvin menestynyt alallaan, harmaantunut ja saanut osakseen kunnioitusta käydessään kiivasta sotaa väkeviä juomia vastaan. Mutta Yukonin rannoilla Marcus O'Brienin kummallinen kohtalo kulkee yhä kertomuksena. Se on sellainen selvittämätön tapaus, joka ihmeellisyydessä vetää vertoja sir John Franklinin katoamiselle.