"Niin, hanhet. Veljeni kertoi sen minulle, kun olin pieni tyttö."
"Mutta minä tiedän, että on tapana nuijia hylkeitä", intin minä itsepäisesti.
Päinvastoin kuin mitä Maud tarkoitti, tekivät hänen sanansa minut aivan hurjaksi, ja minä päätin tehdä yrityksen. Enhän voinut näyttää hänelle olevani pelkuri.
"Tässä me voimme laskea maihin", sanoin minä ja huopasin toisella airolla, niin että keula kääntyi rantaan.
Nousin veneestä ja lähestyin rohkeasti pitkäharjaista koirashyljettä, joka makasi naaraittensa keskellä. Minulla oli kädessä tavallinen nuija, jolla soutajat tappavat harppuunalla haavoitettuja hylkeitä. Nuija oli vain puolentoista jalan pituinen, ja suuressa tyhmyydessäni ei minulla ollut aavistustakaan siitä, että ne nuijat, joilla pesäpaikoilla tapetaan hylkeitä, ovat neljän tai viiden jalan pituisia. Naaraat väistyivät tieltäni, ja minä tulin yhä lähemmäksi koirasta. Se kohosi äkäisesti etukäpälilleen. Se oli noin kahdentoista jalan päässä minusta. Minä astuin rohkeasti eteenpäin, odottaen että se milloin tahansa kääntyisi ja juoksisi karkuun.
Kun me olimme vain kuuden jalan päässä toisistamme, iski päähäni kauhea ajatus: mitäpä, jollei se pakenekaan! No, silloin minä tietysti iskisin sitä nuijalla. Kauhuissani olin unohtanut, että olin tullutkin sinne pyytämään hylkeitä enkä karkoittamaan niitä pakosalle. Samassa hylkeen kurkusta nousi kuorsaava mörinä ja se hyökkäsi minua vasten. Sen silmät kiiluivat, kita oli selkosen selällään, ja hampaat loistivat peloittavan valkeina. Vähääkään häpeämättä minä tunnustan, että käännyin ympäri ja aloin juosta pakoon. Hylje juoksi kömpelösti, mutta nopeasti. Se oli vain kahden jalan päässä minusta, kun hyppäsin veneeseen, ja kun työnsin sen toisella airolla vesille, tarttui hylje hampain aironlapaan. Paksu puu murskautui kuin munankuori. Maud ja minä katsoimme ihmeissämme toisiimme. Silmänräpäyksen kuluttua se oli sukeltanut veneen alle ja tarttunut hampain köliin kiinni pudistaen raivoisasti alustamme.
"Herranen aika!" sanoi Maud. "Käännytään pois."
Minä pudistin päätäni. "Minä voin tehdä mitä muutkin, ja minä tiedän, että toiset ovat nuijineet hylkeitä. Mutta taitaa olla parasta jättää koiraat rauhaan."
"Minä toivoisin, että jättäisitte kaikki rauhaan", sanoi hän.
"Vai niin — älkää nyt vain sanoko: 'Oi, olkaa niin hyvä'!" huudahdin minä melkein ärtyisellä äänellä.