Hän nojasi päätään olkaani vasten, ja hänen hento vartalonsa värähteli kiihkeästä itkusta. Hän oli kevyt kuin höyhen sylissäni, hento ja ilmava. "Hänen voimansa ovat nyt vihdoinkin lopussa", ajattelin minä. "Mutta mitäpä minä voin tehdä ilman häntä?"
Mutta minä koetin rauhoittaa ja lohduttaa häntä, ja lopulta hän rohkaisi mielensä ja hänen sielunvoimansa palasivat yhtä nopeasti kuin konsanaan hänen ruumiinsakin voimat.
"Minun pitäisi todellakin hävetä", sanoi hän. Ja sitten hän lisäsi hymyillen, joka minusta oli ihmeen suloista: "Mutta enhän minä olekaan muuta kuin pieni nainen."
Sanat "pieni nainen" iskivät minuun ikäänkuin sähkötärähdys. Nehän olivat minun omat sanani, se salainen lempinimi, jota häntä ajatellessani käytin.
"Mistä te olette saanut nuo sanat?" kysyin minä niin kiivaasti, että hän vuorostaan nyt hämmästyi.
"Mitkä sanat?" kysyi hän.
"Pieni nainen."
"Ovatko ne teidän sananne?" kysyi hän.
"Ovat", vastasin minä. "Minun omani. Minä olen ne keksinyt."
"Sitten te varmaan olette puhunut unissanne", sanoi hän hymyillen.