"Johanson", sanoi Susi-Larsen nopeasti uudelle perämiehelle. "Kaikki miehet työhön, kun he nyt kerran ovat täällä. Ottakaa alas laiva- ja viistopurjeet ja tehkää se pian. Me saamme kohta aika puuskan kaakosta. Reivatkaa fokka- ja isopurje saman tien."
Hetken kuluttua kaikki miehet olivat kannella täydessä työssä. Johanson antoi käskyjä, ja laivamiehet hilasivat ja höllittivät monenlaisia köysiä — mikä tietysti tuntui vain hirveältä sekamelskalta tällaisen maakravun silmissä kuin minä olin. Mutta kaikkein enimmin hämmästytti minua koko jutussa miesten tavaton sydämettömyys. Vainaja oli haihtunut kaikkien mielestä, ei kukaan ajatellut enää koko tapausta, ei muistanut miestä, joka makasi rääsyihin ommeltuna, hiilisäkki jaloissaan, laivan jatkaessa matkaansa ja miesten suorittaessa töitään. Ei kukaan osoittanut vähintäkään liikutusta. Hylkeenampujat nauroivat jälleen Smoken jutuille; laivamiehet hilasivat ja vetivät, ja kaksi heistä kiipesi ylös köysitikapuita; Susi-Larsen tarkasteli synkkää taivaanlakea tuulenpuolelta; ja vainaja, joka oli kuollut niin inhottavalla tavalla ja saanut niin surkean hautauksen, vajosi yhä syvemmälle merenpohjaan…
Meren julmuus, sen säälimättömyys, sen peloittavuus valtasi nyt mieleni. Elämä oli muuttunut äkkiä aivan arvottomaksi, se oli kuin raaka ja tolkuton olento, liikkeiltään yhtä sieluton kuin lieju tai lima. Minä seisoin tuulenpuolella, köysitikapuiden luona, pidellen kiinni laivan reunasta, ja annoin katseeni kulkea autioiden, vaahtopäisten laineiden yli matalia sumusärkkiä kohti, jotka peittivät San Franciscon ja Kalifornian rannan. Sadekuuroja iski alas vähän väliä, niin että töin tuskin saatoin nähdä sumua. Ja tämä kummallinen alus ja sen peloittava miehistö keinui lakkaamatta tuulen ja meren painamana ylös ja alas ja kulki suoraan lounaista kohti, Tyynen meren loppumattomalla ja autiolla pinnalla.
Neljäs luku
Koettaessani alistua uusiin oloihin Ghost-laivassa sain ensi alussa kokea vain nöyryytystä ja kiusaa. Kokki, jota miehistö nimitti "tohtoriksi", hylkeenampujat "Tommyksi" ja Susi-Larsen tavallisesti vain nimellä "Cooky", oli muuttunut aivan toiseksi ihmiseksi. Se käänne, joka minun elämässäni oli tapahtunut, sai aikaan vastaavan muutoksen siinä tavassa, jolla hän minua nyt kohteli. Yhtä mateleva ja mielistelevä kuin hän aluksi oli ollut, yhtä kopea ja ärtyisä hän nyt oli. Minä en ollut enää mikään herrasmies, jolla oli hieno iho kuin "naisella", vaan aivan tavallinen, kehno laivapoika.
Itsepäisesti hän piti kiinni siitä vaatimuksesta, että minun puhutellessani häntä tuli sanoa "mr Mugridge", ja neuvoessaan minulle tehtäviäni hän teki sen aivan sietämättömän kopeasti. Paitsi kaikkea sitä työtä, jota minun tuli suorittaa kajuutassa sekä neljässä pienessä kojussa, täytyi minun myös auttaa häntä keittiössä, ja koska olin aivan tottumaton sellaisiin toimiin kuin perunoitten kuorimiseen tai likaisten patojen puhdistamiseen, niin taitamattomuuteni oli alituisena ivan ja hämmästyksen lähteenä. Hän ei tahtonut lainkaan ottaa huomioon asemaani, tai oikeammin niitä oloja, joissa olin elänyt ja joihin olin tottunut. Tämä oli vain toinen puoli siitä tavasta, jolla hän oli päättänyt minua kohdella, ja minun täytyy myöntää, että ennenkuin päivä oli loppuun kulunut, minä vihasin häntä kiihkeämmin kuin ketään muuta ihmistä eläissäni.
Tämä ensimmäinen päivä oli minulle kovin tukala myös sen vuoksi, että Ghost kulki eteenpäin pohjaanreivatuin purjein — tällaisia termejä minä opin vasta myöhemmin — "ulvovassa lounaistuulessa", niinkuin mr Mugridge sanoi. Puoli kuuden aikana olin hänen käskystään asettanut kajuutassa myrskyastiat telineineen pöytään, ja sen jälkeen oli minun määrä viedä teetä ja lämmintä ruokaa keittiöstä. Tässä yhteydessä en malta olla kertomatta, miten ensikerran jouduin tekemisiin aaltojen kanssa, jotka valtasivat koko laivan.
"Pitäkää varanne, ettei meri vie teitä", kuului mr Mugridgen jäähyväisvaroitus, kun astuin ulos keittiöstä mahtava teekannu toisessa ja useita vastaleivottuja leipiä toisessa kädessä. Eräs hylkeenampujista, pitkä, veltto mies nimeltä Henderson, oli menossa peräpuolelle kajuuttaan "välikannelta", joksi metsästäjät piloillaan nimittivät keskilaivalla sijaitsevia makuupaikkojansa. Susi-Larsen seisoi ylävällä peräkannella ja poltti ikuista sikariansa.
"Tuossa se tulee — varokaa!" huusi kokki.
Pysähdyin epäröiden, sillä en tiennyt lainkaan, mikä oli tulossa, ja näin keittiön oven paukahtavan kiinni. Samassa huomasin, että Henderson tarttui kuin hullu taklaukseen kiinni ja kiipesi köysitikapuita myöten ylöspäin, kunnes oli monen jalan korkeudessa pääni yläpuolella. Näin myöskin, että ääretön väreilevä ja vaahtoava aalto kohosi korkealle laivan reunan vii. Ja itse seisoin aivan sen alapuolella. Ajatukseni eivät voineet kulkea nopeasti, sillä kaikki oli minulle niin vierasta ja outoa. Ymmärsin vain, että vaara uhkasi minua, mutta en mitään muuta. Seisoin aivan hiljaa vapisten kauhusta. Susi-Larsen huusi peräkannelta: