"Teillä on kai hiukan kirjatietoja? Mitä? No, sepä hyvä! Minäpä juttelen teidän kanssanne toisen kerran."
Ja välittämättä minusta sen enempää hän käänsi minulle selkänsä ja meni ylös kannelle.
Kun olin lopettanut kaikki loppumattomat työni illalla, sain mennä nukkumaan välikannelle, missä laitoin itselleni vaatimattoman kojun kuntoon. Olin tyytyväinen, kun pääsin erilleni tuosta inhottavasta kokista ja sain laskeutua levolle. Ihmeekseni olivat vaatteet kuivuneet päälläni enkä huomannut vähintäkään vilustumisen merkkiä, yhtä vähän viimeisen kastumiseni kuin pitkällisen vedessä-oloni jälkeen Martinez-laivan hukkuessa. Tavallisissa oloissa olisin kaikkien näiden onnettomuuksien jälkeen joutunut sairasvuoteelle ja tarvinnut koulutetun sairaanhoitajan apua.
Mutta polveni kiusasi minua kauheasti. Sen verran kuin ymmärsin asiaa, oli polvilumpio murtunut ja terävä luu pisti esiin paisuneesta polvesta. Istuessani kojussani ja tutkiessani polveani — nuo kuusi hylkeenampujaa olivat entisellä paikallaan ja tupakoivat ja juttelivat kovalla äänellä — kulki Henderson ohitseni ja katseli polveani.
"Se näyttää pahalta", sanoi hän. "Sitokaa riepu sen ympärille, kyllä se sitten paranee."
Siinä kaikki. Maissa olisin saanut maata vuoteessa tämän vuoksi ja kirurgi olisi hoitanut minua ja käskenyt minua pysymään aivan alallani. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, etteivät nämä ihmiset osoittaneet suurempaa kylmäverisyyttä minun kärsimyksiäni kohtaan kuin omiansakaan, kun heille itselleen jotakin sattui. Luullakseni se osittain johtui tottumuksesta, mutta toisaalta myöskin siitä seikasta, että he luonteeltaan olivat vähemmän arkoja. Luulen todellakin, että ihminen, jolla on hienompi ruumiinrakenne ja heikompi hermosto, kärsii monta vertaa enemmän kuin he samasta kivusta.
Vaikka olinkin kovin väsynyt — kerrassaan raukea — niin en sittenkään saanut polveni kivuilta nukutuksi. En voinut muuta kuin purra huultani, jotta en valittaisi ääneen. Kotona olisin varmaan päästänyt tuskani valloilleen, mutta uusi, alkuperäinen ympäristöni näytti vaativan tavatonta itsehillitsemistä. Aivan kuin villi-ihmiset nämä miehet näyttivät olevan horjumattomia suurissa asioissa, mutta sitä vastoin lapsellisia, kun joku pieni seikka oli kysymyksessä. Muistan, että kerran matkan varrella Kerfoot, eräs hylkeenampuja, menetti sormensa, se murskaantui näet kokonaan, mutta mies ei päästänyt ainoatakaan ääntä, ei ainoakaan ele hänen kasvoissaan muuttunut. Mutta sama mies saattoi kerta toisensa jälkeen joutua aivan vihan vimmoihinsa jostakin pikkuseikasta.
Parast'aikaa hän oli vihoissansa, hän huusi, melusi, huitoi käsiään ja kiroili kuin hullu, ja kaikki tämä tapahtui vain siksi, että hän kiisteli erään toverinsa kanssa siitä, osasiko hylkeenpoika luonnostaan uida vai eikö. Hän väitti, että hylkeenpoika osaa heti synnyttyään jo uida. Toinen — hänen nimensä oli Latimer, laiha roikale, oikea yankee-naama, jolla oli kapeat, viekkaat silmät — väitti päinvastoin. Hän piti kiinni siitä väitteestään, että hylkeenpoika syntyi maalla juuri siksi, ettei se osannut uida, ja että sen emän täytyi opettaa sitä samoin kuin linnut opettavat poikasiaan lentämään.
Enimmäkseen muut neljä pyyntimiestä istuivat kyynärpäät pöydän nojassa tai makasivat kojuissansa antaen riitapukarien yksin kiistellä. Mutta he olivat hyvin huvitetut asiasta, asettuivat puolelle tai toiselle, ja väliin kaikki puhuivat yhteen aikaan, niin että heidän äänensä kohosivat ja laskivat ääniaaltoina, jotka ahtaassa huoneessa tuntuivat ukkosen jyrinältä. Itse kiistanaihe oli kovin lapsellinen ja vähäpätöinen, ja heidän väittelynsä vieläkin lapsekkaampaa. Tuskin sitä saattoikaan sanoa miksikään keskusteluksi. He kiistelivät vain heittäen toisiaan vastaan kiivaita väitteitä, otaksumisia ja paheksuvia huudahduksia. He todistivat, että hylkeenpoikanen syntyessään maailmaan osasi tai ei osannut uida lausumalla väitteensä hyvin riitaisella äänellä ja hyökkäsivät sitten vastaväittäjän kimppuun, moittien hänen mielipidettään, tervettä järkeään, kansallisuuttaan tai entistä elämäänsä. Ja vastustaja piti puoliaan aivan samalla tavalla. Olen kertonut tämän vain osoittaakseni millä henkisellä tasolla nämä ihmiset olivat, joiden yhteyteen nyt olin joutunut. Siinä suhteessa he olivat täysin lapsia, vaikka he ruumiillisesti olivatkin kehittyneitä miehiä.
Ja he tupakoivat, tupakoivat aivan lakkaamatta — polttivat jotain karkeaa, halpaa, pahalta haisevaa tupakkaa. Ilma oli paksu ja sakea tupakansavusta, ja tässä savussa sekä laivan kovasti keinuessa, sen ponnistellessa myrskyssä eteenpäin, olisin varmaan tullut merikipeäksi, jos minulla olisi ollut taipumusta tähän tautiin. Mutta en tuntenut kuitenkaan muuta kuin äitelyyttä, vaikka se ehkä osittain johtui polveni kivustakin ja yleisestä väsymyksestä.