"Minusta, suoraan sanoen, on hyvin ihmeellistä, että te voitte innostua mihinkään", vastasin kylmästi.
"Katsokaa, tämä on elämää, oikeaa elämää!" huudahti hän.
"Puh! Eihän elämällä ole mitään arvoa", vastasin hänen omilla sanoillaan.
Hän nauroi, ensi kertaa vasta kuulin hänen äänessään iloa.
"Onpas se, etten voi saada teitä ymmärtämään, etten voi ajaa teidän päähänne mitä elämä on. Tietysti se on arvotonta, kaikille muille paitsi ihmiselle itselleen. Ja minäpä voin sanoa teille, että minun elämäni tänä hetkenä on hyvin suuren arvoinen — minulle itselleni. Sen arvo on aivan verrattoman suuri, ja se tietysti on ääretöntä liioittelua, se teidän täytyy myöntää, mutta minä en mahda sille mitään, siksi että elämä, joka on minussa, on määrännyt sen arvon."
Hän näytti etsivän sanoja ilmaistakseen ajatuksensa, ja vihdoin hän jatkoi:
"Minä olen ihmeellisen mielialan vallassa; tuntuu aivan siltä, kuin koko menneisyys kajahtaisi minussa, kuin kaikki voima olisi minun. Minä näen totuuden, voin erottaa ehdottomasti hyvän pahasta, oikean väärästä. Minä näen selvästi ja kauaksi. Voisinpa melkein uskoa Jumalaan! Mutta" — hänen äänensä sävy muuttui, ja valoisa välke katosi hänen kasvoiltansa — "mitä tämä mieliala oikeastaan on? Tämä elämänilo? Tämä elämään haltioituminen? Tämä inspiraatio, joksi sitä kai voisi nimittää? Niin, se on mieliala, joka valtaa ihmisen silloin, kun ruoansulatus ei ole epäkunnossa, kun vatsa tekee tehtävänsä, ruokahalu on hyvä ja kaikki käy hyvin. Se on jotakin, joka lahjoo ja lumoo ihmisen, se on veren samppanjaa, käyteaineen kuohua — joka toisissa ihmisissä herättää pyhiä ajatuksia, toisten eteen loihtii Jumalan, tai luopi hänet, jolleivät he itse voi häntä nähdä. Siinä kaikki, elämän huumausta, käyteaineen kuohumista ja paisumista, elämän poreilua, joka hurjasti iloitsee omasta olemassaolostaan. Puh! Huomenna saan maksaa sakkoa huumeestani niinkuin juopunut. Ja silloin minulle selviää, että minun täytyy kuolla, luultavasti merellä, minun oma mateluni loppuu ja minut heitetään yhdessä kaiken muun mädänneen kera mereen; minun lihaksieni voima ja liikuntakyky lakkaa, jotta kalojen evät, suomukset ja suolet saisivat voimaa ja liikuntakykyä. Puh! Samppanja on jo laimentunut. Se ei enää poreile ja kuohu, juoma on mautonta ja äitelää."
Hän läksi luotani yhtä äkisti kuin oli tullutkin ja hyppäsi kannelle voimakkaasti ja notkeasti kuin tiikeri. Ghost kynti tietään edelleen. Veden porina kokassa kuului minusta ikäänkuin kuorsaukselta, ja kuunnellessani tätä ääntä haihtui vähitellen mielestäni se vaikutus, jonka Susi-Larsenin huumauksen äkillinen vaihtuminen epätoivoksi oli jättänyt minuun. Sitten kuulin erään pitkämatkaisista merimiehistä laulavan kauniilla tenoriäänellään laulua pasaatituulen ylistykseksi.
Kahdeksas luku
Joskus luulen Susi-Larsenia hulluksi, tai ainakin puolihulluksi, hänellä kun on niin paljon kummallisia oikkuja ja päähänpistoja. Toisin ajoin hän mielestäni on suuri mies, joka on joutunut väärälle uralle. Ja lopulta minä olen aivan vakuutettu siitä, että hän on alkuperäisen ihmisen täydellinen tyyppi, joka on syntynyt maailmaan tuhatta vuotta tai ihmispolvea liian myöhään — suoranainen anakronismi tässä korkeampaan sivistykseen kohonneessa vuosisadassa. Hän on aivan varmaan kaikkein selvä tyyppisin individualisti. Eikä yksin sitäkään, hän seisoo myös aivan yksin. Hänen ja laivan muiden miesten välillä ei ole vähintäkään sielunsukulaisuutta. Hänen tavaton miehuuden- ja sielunvoimansa antaa hänelle erikoisaseman. Muut ovat vain lapsia hänen rinnallansa, yksinpä pyyntimiehetkin ja hän kohtelee heitä myös kuin lapsia, laskeutuu suurella vaivalla heidän tasollensa ja leikittelee heidän kanssaan kuin penikoiden kera. Tai hän tutkii heitä yhtä kylmäverisesti kuin leikkauksentekijä, kopeloi heidän sisuksiaan ja tutkii heidän sielujaan, ikäänkuin tahtoisi ottaa selkoa siitä, mistä aineesta he ovat tehdyt.