"Niin", sanoi Mugridge juuri minun astuessani sisään, "sen vuoksi sain istua kaksi vuotta Readingin vankilassa. Mutta mitäpä minä siitä olisin välittänyt. Toinen oli saanut aivan kyllikseen. Olisittepa vain nähnyt hänet! Veitsi oli juuri tällainen. Minä iskin sen häneen niin kevyesti, ikäänkuin mies olisi ollut voita, ja hauskempi oli kuulla hänen huutavan kuin käydä teatterissa," Mugridge vilkaisi nyt minuun nähdäkseen olinko kuullut siitä osani, ja jatkoi sitten: "'En minä mitään tarkoittanut, Tommy', sanoi mies surkealla äänellä, 'ei, jumal'avita, en minä mitään tarkoittanut'. — 'Kyllä minä sittenkin annan sinulle tästä, jotta tiedät', sanoin minä ja seurasin hänen kintereillään. Minä iskin sen suoraan kylkiluiden väliin, ja hän valitti ja huusi koko ajan. Kerran hän tarttui veitseen ja koetti riistää sen minulta. Mutta minä riuhtaisin sen irti ja viilsin hänen sormensa luita myöten. Se vasta joltakin näytti, sen minä voin teille vakuuttaa."
Perämiehen huuto keskeytti tämän julman jutun, ja Harrison kiiruhti perälle. Mugridge kävi istumaan korkealle keittiön kynnykselle ja alkoi taas hioa veistään. Minä laskin kädestäni kihvelin ja kävin levollisesti istumaan hiililaatikolle aivan häntä vastapäätä. Hän tuijotti ilkeästi minuun. Yhtä levollisesti kuin äskenkin, vaikka sydämeni tykyttikin kuin hullu, otin esille tikarin, jonka olin vaihtanut itselleni ja aloin hioa sitä. Olin odottanut, että Mugridge alkaisi sättiä minua, mutta suureksi ihmeekseni hän ei edes näyttänyt huomaavan mitä tein. Hän hioi yhä edelleen veistään. Minä tein samoin. Ja kaksi kokonaista tuntia me istuimme siten vastatusten ja hioimme lakkaamatta, kunnes huhu levisi ylt'ympäri laivaa ja toinen puoli miehistöä keräytyi keittiön ovelle katselemaan meitä.
Siinä sitä annettiin runsaasti sekä neuvoja että kehoituksia, ja Jack Horner — tuo levollinen ja hiljainen pyyntimies, joka ei näyttänyt tahtovan tehdä kärpäsellekään pahaa — kehoitti, että jättäisin kylkiluut rauhaan, mutta sensijaan pistäisin häntä puukolla vatsaan ja iskiessäni vääntäisin puukkoa niinkuin espanjalaisilla on tapana tehdä. Leach, jonka käsivarsi oli sidottu, tunkeutui toisten eteen ja pyysi että jättäisin jonkin verran työtä hänellekin. Susi-Larsen pysähtyi pari kertaa peräkannen astimelle ja katseli uteliaasti meidän hommiamme, mikä hänen mielestään oli kai vain sen käyteaineen nousemista ja liikkumista, jota hän nimitti elämäksi.
Ja minun täytyy tunnustaa, että sinä hetkenä elämä oli minunkin mielestäni melkein yhtä arvotonta. Siinä ei ollut mitään kaunista eikä jumalallista — emmehän me olleet muuta kuin kaksi toisiaan pelkäävää, liikkuvaa esinettä, jotka hioimme veitsiä, ja nuo toiset liikkuvia esineitä, jotka pelokkaasti tai rohkeasti katselivat noiden kahden tointa. Puolet heistä — siitä olen aivan vakuutettu — olisi hyvin mielellään tahtonut nähdä meidän vuodattavan toistemme verta. Enkä usko, että ainoakaan olisi koettanut estää, jos me olisimme ruvenneet tappelemaan oikein henkemme kaupalla.
Toisaalta koko tämä juttu oli sekä naurettava että lapsellinen. Siinä sitä vain hiottiin ja hiottiin — ajatelkaahan vain, Humphrey van Weyden, joka istui laivakeittiössä, hioi veistään ja koetteli sen terää peukaloaan vasten! Kaikista kohtauksista oli tämä ehkä sittenkin kaikkein mahdottomin. Ehkäpä minua täydellä syyllä aina oli nimitetty "Sissy" van Weydeniksi — ja että "Sissy" van Weyden saattoi tehdä jotakin tällaista, oli ehkä kaikkein hämmästyttävintä itse Humphrey van Weydenille, joka ei tietänyt, pitikö hänen sen johdosta nauraa vai hävetä.
Mutta ei mitään tapahtunut. Kahden tunnin kuluttua Thomas Mugridge laski pois veitsen ja kovasimen ja ojensi kätensä.
"Ei meidän kannata istua tällä tavalla ja näytellä itseämme tuolle roskajoukolle", sanoi hän. "He eivät pidä meistä ja kylläpä he riemuitsisivat, jos me katkaisisimme toistemme kaulat. Te olette kelpo mies, Humph! Te vasta olette poikaa, niinkuin sanotaan, ja minä tavallani pidän teistä. Ojentakaa minulle kätenne."
Vaikka olinkin suuri raukka, niin en sittenkään pelännyt yhtä pahasti kuin hän. Minä olin voittanut, enkä tahtonut vähimmälläkään tavalla antaa myöten, en edes puristamalla hänen inhottavaa kättänsä.
"Samapa se", sanoi hän vaatimattomasti, "ojentakaa kätenne minulle tai olkaa ojentamatta, en silti pidä teistä sen vähemmän". Ja pelastaakseen kunniansa hän kääntyi kiivaasti katselijoidemme puoleen. "Pois minun oveltani, senkin kirotut vääpelit."
Varmuuden vuoksi hän tarttui kiehuvaan vesikattilaan, ja silloin merimiehet heti katosivat. Tämä merkitsi jonkinmoista voittoa Mugridgelle, ja sen kautta hänen oli helpompi kestää varsinaista tappiotaan, vaikka hän tietystikin oli siksi varovainen, ettei edes yrittänytkään ajaa pyyntimiehiä pois.