Minusta tuntui, kuin hän olisi ollut kotoisin jostakin muusta maailmasta. Hän herätti minussa jonkinlaisen kalvavan kaipuun, sellaisen kuin ihminen tuntee kuollessaan nälkään. Mutta enhän myöskään ollut nähnyt ainoatakaan naista pitkään aikaan. Tiedän, että seisoin siinä syvän ihmetyksen vallassa, melkein kuin jonkinmoisessa huumeessa — tuollainenko siis oli nainen? — ja minä unohdin kokonaan perämiesvelvollisuuteni enkä koettanut vähimmälläkään tavalla auttaa heitä laivaan. Sillä kun yksi miehistä nosti hänet käsivarrelleen ja laski hänet Susi-Larsenin syliin, katsoi hän uteliaasti meitä silmiin ja hymyili niin suloisesti ja iloisesti kuin vain nainen voi hymyillä — enhän ollut nähnyt ainoankaan naisen hymyilevän niin pitkään aikaan, joten olen suorastaan unohtanut, että sellaista hymyä oli olemassakaan.
"Mr van Weyden!"
Susi-Larsenin terävä ääni herätti minut jälleen tajuntaani.
"Saattakaa nainen alas ja järjestäkää siellä kaikki niin mukavaksi kuin suinkin! Laittakaa vasemmanpuoleinen tyhjä koju kuntoon häntä varten. Cooky voi sen tehdä. Ja hoitakaa hänen ahavoituneita kasvojansa. Ne näyttävät varsin pahalta."
Hän käänti nopeasti meistä pois ja kyseli yhtä ja toista vastatulleilta miehiltä. Heidän veneensä oli joutunut tuuliajolle; olipa se oikea häpeä, arveli yksi miehistä, kun Yokohama oli siksi lähellä.
Minä tunsin omituista arkuutta tätä naista kohtaan, jonka saatoin nyt perälle. Ja minä olin varsin kömpelökin. Minusta tuntui, että nyt vasta ensi kerran huomasin, miten hieno ja heikko olento nainen on, ja kun tartuin hänen käsivarteensa kiinni, auttaakseni häntä alas portaita, ihmetytti minua kuinka pehmeä ja hento se oli. Hän oli yhtä hento ja hienoluinen kuin muutkin naiset, mutta minun silmissäni hän oli niin hieno ja ilmava, että pelkäsin hänen käsivartensa murtuvan minun käsissäni. Minä kerron kaiken tämän aivan peittelemättä osoittaakseni, minkä vaikutuksen nainen yleensä ja Maud Brewster erityisesti teki minuun pitkän kieltäytymisaikani jälkeen.
"Ei minun tähteni tarvitse niin paljon vaivaa nähdä", vastusteli hän kun olin sijoittanut hänet Susi-Larsenin omaan nojatuoliin, jonka olin tuonut hänen hytistään. "Venemiehet tähystivät maata kaiken aamua, ja luulenpa, että laiva ennättää sinne jo ennen iltaa. Ettekö tekin sitä usko?"
Hänen yksinkertainen luottamuksensa siihen, mitä lähimmässä tulevaisuudessa tapahtuisi, hämmästytti minua. Miten voisin selvittää hänelle asian oikean laidan — kuinka voisin kuvailla hänelle tätä omituista miestä, joka kynti valtamerta kuin itse kohtalo — miten voisin sanoa hänelle kaiken sen, jonka oppimiseen olin tarvinnut useita kuukausia? Mutta minä vastasin rehellisesti ja suoraan.
"Jos kysymyksessä olisi joku muu kapteeni kuin meidän, niin voisin vakuuttaa, että te huomenna olette Yokohamassa. Meidän kapteenimme on omituinen mies, ja minä pyydän teitä valmistumaan vaikka mihin — ymmärrättekö? — vaikka mihin."
"Minä — minun täytyy tunnustaa, että tuskin ymmärrän mitä te tarkoitatte", sanoi hän epäröiden, ja hänen silmissään kuvastui hämmästynyt, mutta kaikkea muuta kuin pelokas ilme. "Enkö ole oikeassa olettaessani että haaksirikkoutuneille osoitetaan aina niin paljon myötätuntoa kuin suinkin? Eihän se olisi suurikaan asia, kun me nyt kerran olemme siksi lähellä maata."