XXIV LUKU.
Kolme päivää myöhemmin meni Daylight Berkeleyhin punaisella automobiilillaan. Hän käytti sitä viimeistä kertaa, sillä huomenna suuri kone siirtyi uudelle omistajalle. Nuo kolme päivää olivat olleet myrskyiset, sillä hänen vararikkonsa oli suurin, minkä paniikki oli aikaansaanut Kaliforniassa. Sanomalehdet olivat olleet täynnä selontekoja siitä, ja suuri suuttumuksen ja harmin huuto oli päässyt juuri niiltä miehiltä, jotka myöhemmin huomasivat, että Daylight oli täysin suojellut heidän etujaan. Nämät tosiasiat, jotka vähitellen tulivat ilmi, antoivat vauhtia sille laajalle levinneelle väitteelle, että Daylight oli menettänyt järkensä. Liikemiehet olivat yksimielisesti vakuutetut siitä, ettei kukaan tervejärkinen mies voinut sillä tavoin menetellä. Toisaalta ei hänen pitkällinen säännöllinen juomisensa eikä hänen suhteensa Dedeen ollut tullut julkisuuteen, joten ainoa mahdollinen johtopäätös oli se, että hurja alaskalainen rahamies oli menettänyt järkensä. Ja Daylight oli ilkkunut ja vahvistanut epäluuloa kieltäytymällä vastaanottamasta reporttereita.
Hän pysähdytti automobiilin Deden oven eteen ja käyttäytyi häntä kohtaan samalla myrskyisellä tavalla sulkien hänet syliinsä ennenkuin sanaakaan oli voitu lausua. Vasta sitten, kun Dede oli irroittautunut hänestä ja saanut hänet istumaan, alkoi hän puhua.
"Minä olen tehnyt sen", julisti hän. "Olet tietysti lukenut sanomalehtiä. Olen selviytynyt kaikesta ja olen tullut tänne saadakseni tietää, minä päivänä haluat lähteä Glen Elleniin. Lähdön täytyy tapahtua pian, sillä elämä Oaklandissa tulee tähän aikaan kalliiksi. Elantoni hotellissa on maksettu vain tämän viikon loppuun ja sen jälkeen en voi enää olla täällä. Ja huomisesta alkaen on minun käytettävä raitiovaunuja ja ne kuluttavat nikkelilantteja."
Hän vaikeni ja odotti ja katsoi Dedeen, Deden kasvot ilmaisivat päättämättömyyttä ja hämminkiä. Sitten alkoi hymy, jonka Daylight niin hyvin tunsi, väreillä hänen huulillaan ja silmissään, kunnes hän heitti päätään taaksepäin ja nauroi entisellä raikkaalla poikamaisella tavallaan.
"Milloin tulevat nuo miehet hakemaan tavaroitani?" kysyi hän.
Ja taas hän nauroi ja oli turhaan koettavinaan välttää Daylightin karhunkäsivarsia.
"Rakas Elam", kuiskasi hän; "rakas Elam." Ja suuteli häntä ensi kerran itsestään.
Hän siveli hyväillen Daylightin hiuksia. "Sinun silmäsi ovat juuri nyt aivan kultaiset", sanoi hän. "Voin katsoa niihin ja sanoa, kuinka paljon sinä rakastat minua."
"Ne ovat jo kauan olleet sinun mielestäsi aivan kultaiset. Luulen, että pikku maatilallamme ne ovat aina aivan kultaiset."