"Kuuntele nyt!" huusi Daylight tuimasti. "Kun panen pääsi partaalle, niin pidä kiinni siitä! Kuuletko? Pidä kiinni! Käy hampain kiinni siihen, mutta pidä kiinni!"

Elijahin silmät pyörivät, mutta Daylight huomasi, että hän oli tajunnut käskyn. Taas nosti hän avuttoman miehen pään ja hartiat partaalle.

"Pysyttele kiinni siinä, kirottu! Käy hampain kiinni!" huusi Daylight tarttuessaan häneen alempaa.

Voimaton käsi irtaantui partaalta, toisen käden sormet päästivät otteensa, mutta Elijah totteli ja pysyttelihe hampain kiinni laidassa. Kun Daylight nosti häntä, sattuivat Elijahin kasvot partaaseen ja rosoinen lauta repi nahan hänen nenästään, poskiltaan ja huuliltaan, ja kasvot alaspäin putosi hän veneen pohjalle ja hänen jalkansa jäivät riippumaan veneen laidalle. Mutta ne olivat vain hänen jalkansa ja Daylight nosti ne veneeseen. Raskaasti hengittäen käänsi hän Elijahin selälleen ja peitti hänet makuuvaipoilla.

Tärkein tehtävä oli jäljellä — veneen työntäminen vesille. Tämä oli ehdottomasti vaikeinta kaikesta, sillä hänen oli ollut pakko asettaa toverinsa perään. Siitä syystä vaati veneen nostaminen äärettömiä ponnistuksia. Daylight karkaisi luontonsa ja alkoi. Ponnistellessaan hän kai satutti itsensä johonkin, vaikkei hän itse siitä tiennyt mitään, sillä kun hain tuli tajuihinsa, huomasi hän makaavansa vatsallaan, allaan terävä peräsin. Nähtävästi oli hän pyörtynyt ensi kerran elämässään. Sitäpaitsi tuntui hänestä, että kaikki oli lopussa, ettei hän enää voinut liikahuttaa jäsentäkään ja — mikä oli omituisinta — ettei hän enää viitsinytkään. Hän näki näkyjä, selviä ja todellisia ja ajatteli ajatuksia teräviä kuin veitsenterä. Hän, joka koko ikänsä oli katsellut alastonta elämää, ei ollut milloinkaan ennen nähnyt elämää niin alastonna. Ensi kerran heräsi hänessä epäilys omasta erinomaisesta itsestään. Tällä hetkellä ei elämä muistanut valhetella. Hän olikin pieni maanmato, aivan samanlainen kuin kaikki muut maanmatoset, samanlainen kuin orava, jonka oli syönyt, samanlainen kuin muut miehet, joiden hän oli nähnyt joutuvan tappiolle ja kuolevan, samanlainen kuin Joe Hines ja Henry Finn, jotka jo olivat joutuneet tuhon omiksi ja varmaankin kuolleet, samanlainen kuin Elijah, joka välinpitämättömänä virui veneen pohjalla kasvot haavoissa. Daylight saattoi siitä, missä hän makasi, nähdä joen polvekkeeseen saakka, josta ennemmin tai myöhemmin alkaisi vyöryä toisen jäidenlähdön jäät. Siinä katsellessaan tuntui hänestä kuin näkisi hän kauas menneisyyteen, hamaan siihen aikaan, jolloin tässä maassa ei ollut valkoisia miehiä eikä intiaanejakaan, ja aina näki hän saman Stewart-joen joka talvi jäätyvän ja joka kevät murtavan jääkahleensa ja virtaavan vapaana. Ja samoin näki hän kaukaiseen tulevaisuuteen, kun viimeinen ihmissukupolvi oli hävinnyt Alaskasta, niinkuin hänkin häviäisi, ja hän näki yhä saman virran, joka jäätyi ja rikkoi jääpeitteensä ja virtasi yhä uomaansa.

Elämä oli valhettelija ja petturi. Se piti pilkkanaan kaikkia olentoparkoja. Se oli pitänyt pilkkanaan häntä, Burning Daylightia, joka oli ollut sen parhaimpia ja iloisimpia luomia. Hän ei ollutkaan mitään — vain läjä lihaa ja hermoja ja aistimia, joka ryömi mudassa kultaa etsiessään, uneksi, toivoi ja pelasi uhkapeliä, oli kerran, eikä sitten enää ollutkaan. Vain elottomat kappaleet pysyivät muuttumattomina, kappaleet, joissa ei ollut lihaa eikä hermoja eikä aistimia, sellaiset kuin hiekka ja muta ja sora, tasangot, vuoret, itse virta, joka vuosi vuodelta jäätyi ja mursi jääkahleensa. Loppujen lopuksi oli se mitätöntä peliä. Arpa oli heitetty. Ne, jotka kuolivat, hävisivät pelin, ja kaikkihan kuolivat. Ken sitten voitti? Ei elämäkään, tuo syötti, tuo pääpetkuttaja — elämä, tuo aina-kukoistava hautuumaa, tuo loppumaton hautaussaatto.

Silmänräpäykseksi hän palasi nykyhetkeen ja pani merkille, että virta vielä aaltoili vapaana ja että pikkulintu oli istahtanut veneen laidalle ja katseli häntä ujostelematta. Sitten vaipui hän taas unelmiinsa ja mietteisiinsä.

Ei kenkään voinut välttää leikin loppumista. Hän oli varmasti tuomittu jäämään kaikesta siitä osattomaksi. Ja entä sitten? Hän pohti tätä kysymystä yhä uudelleen ja uudelleen.

Sovinnainen uskonto ei ollut vaikuttanut Daylightiin. Hänelle oli ollut jonkinlaista hartauden harjoittamista, kun hän toimi rehellisesti, eikä tehnyt muille vääryyttä, eikä häntä olleet huolettaneet turhat mietteet tulevasta elämästä. Kuolema oli kaiken loppu. Hän oli aina myöntänyt sen, eikä se ollut häntä pelottanut. Ja tällä hetkellä, veneen ollessa viisitoista jalkaa vedenpinnan yläpuolella, hänen viruessaan puoli-pyörryksissä väsymyksestä, tuntematta voimanrahtuakaan lihaksissaan, myönsi hän yhä vielä, että kuolema on kaiken loppu eikä se vielä nytkään häntä peloittanut. Hänen mielipiteensä olivat liian selvät ja vakavat, jotta ensimäinen myrsky tai sammuvan elämän kuolemankauhu olisi niitä järkyttänyt.

Hän oli nähnyt ihmisten ja eläinten kuolevan ja hänen mieleensä johtui nyt kymmenittäin sellaisia kuolemantapauksia. Hän näki ne aivan yhtä selvästi kuin oli kerran ne nähnyt, eivätkä nekään häntä järkyttäneet. Entäpä sitten? He olivat kuolleet, ja kuolleet jo kauan sitten. Kuolema ei ollut tuottanut kärsimystä. He eivät olleet viruneet vatsallaan veneessä odottaen kuolemaa. Kuolema oli helppo — helpompaa kuin hän oli kuvitellutkaan; ja nyt kun se oli lähellä, sai ajatus siitä hänet iloiseksi.