"Tietysti. Tässä on rahat."
Näin sanoessaan otti Ladue esiin kultapussinsa. Daylight otti sen hajamielisenä käteensä ja avasi kuin epähuomiossa siteet ja pudotti hiukan kultahiekkaa kouraansa. Se oli tummempaa kuin mikään kultahiekka, jonka hän ennen oli nähnyt, Carmackin kultaa lukuunottamatta. Hän pani kullan takaisin, sitoi pussin suun kiinni ja antoi sen takaisin Laduelle.
"Luulen, että olet enemmän sen tarpeessa kuin minä", sanoi Daylight.
"Eikö mitä; minulla on vielä yllinkyllin", vakuutti toinen.
"Mistä olet saanut tuon kullan?"
Daylight oli aivan viattoman näköinen tehdessään tämän kysymyksen ja Ladue näytti sen kuullessaan yhtä tylsältä kuin joku intiaani. Mutta lyhyen silmänräpäyksen katsoivat miehet toisiaan silmiin ja tässä silmänräpäyksessä näytti Joe Laduen ruumiista ja sielusta lähtevän joku näkymätön ja kuulumaton viesti. Ja Daylightista tuntui, että hän oli käsittänyt tuon viestin ja aavistanut, että toisella oli tiedossa joku salaisuus, jota tämä aikoi käyttää hyväkseen.
"Tunnet paikan paremmin kuin minä", sanoi Daylight. "Ja jos minun palstani on sadan dollarin arvoinen sinun silmissäsi, joka tunnet asiat, on se sadan dollarin arvoinen minulle, siitä riippumatta, tiedänkö sen arvon vai en."
"Annan sinulle kolme sataa", tarjosi Ladue epätoivon vimmassa.
"Taas sama johtopäätös. Tietämättömyydestäni huolimatta on sen arvo minulle se, minkä sinä olet halukas siitä maksamaan."
Silloin muutti Joe Ladue häpeissään mieltä. Hän vei Daylightin syrjään leiristä ja muista miehistä ja uskoi hänelle salaisuutensa.