"Sanon sinulle, Wilkins", vastasi Daylight, "että Carmackin kultalöytö on niin suuri, ettemme sen päätä voi nähdäkään. Tämä on kuin arpajaisissa. Jokainen valtaus, jonka ostan, on arpa. Ja sieltä saa varmaan erinomaisia voittoja."
Jacob Wilkins, joka seisoi avoimessa ovessa, puhisi epäuskoisesti.
"Otaksuppa nyt Wilkins", jatkoi Daylight, "otaksuppa, että tietäisit taivaasta satavan lientä. Mitä tekisit silloin? Ostaisit tietysti lusikoita. No hyvä, minä ostan parhaillaan lusikoita. Klondikessa rupeaa satamaan lientä, ja ne, joilla on haarukat, eivät saa mitään suuhunsa."
Mutta Wilkins paiskasi oven jälkeensä kiinni ja Daylight ryhtyi päättämään kauppaansa.
Palattuaan Dawsoniin hän teki työtä ankarammin kuin milloinkaan ennen elämässään, vaikka hän piti sanansa eikä kertaakaan koskenut kuokkaan tai lapioon. Hänellä oli tuhat rautaa tulessa ja ne pitivät hänet aina loimessa. Edustaminen kävi kalliiksi ja hänen täytyi usein taivaltaa valtaukselta toiselle, voidakseen päättää, missä piti keskeyttää työtä ja missä piti jatkaa kaivuuta. Hän oli itse nuoruudessaan ennen Alaskaan tuloaan ollut vuorikristallin-kaivajana ja haaveili nyt pääsuonen löytämistä. Kullanhuuhteluleiri on lyhytaikainen kun taas vuorikristallileiri on pysyväinen ja hän palkkasi kuukausmääriksi parisenkymmentä miestä etsimään sitä. Pääsuonta ei milloinkaan löydetty ja vuosien kuluttua hän arvioi sen etsimisen tulleen itselleen maksamaan viisikymmentä tuhatta dollaria.
Mutta hänellä oli suuret suunnitelmat. Vaikka hänen menonsa olivatkin suuret, olivat hänen tulonsa vieläkin suuremmat. Hän kylvi rahaa, osti puolia osuuksia, antoi ruokaa ja sai lisää alueita. Hänen koiransa olivat yöt päivät matkavalmiit ja hänellä oli parhaimmat valjakot; kun tehtiin uusi suurlöytö, taivalsi Burning Daylight pisimmät, kylmimmätkin yöt läpeensä, kunnes pääsi ennen muita perille ja iski paalunsa löytäjän valtauksen viereen. Tavalla tai toisella (monista arvottomista valtauksista puhumattakaan) hankki hän valtauksia hyvistä kultapaikoista, sellaisista kuin Sulphur, Dominion, Excelsis, Siwash, Christo, Alhambra ja Doolitle. Tuhannet, jotka virtasivat hänen käsistään, tulvivat takaisin kymmeninä tuhansina. Forty Milen miehet kertoivat hänen kahdesta jauhotonnistaan ja tekivät laskelmia siitä, miten paljon ne olivat tuottaneet hänelle voittoa, ja arvioivat sen miljoonaksi tai puoleksi. Yksi seikka tiedettiin varmasti, nimittäin, että puolikas Eldoradon ensimäisestä valtauksesta, jonka Daylight oli ostanut jauhosäkin puolikkaalla, oli viiden sadan tuhannen arvoinen. Toisaalta kerrottiin, että kun tanssijatar Freda saapui solien poikki Peterborough-kanootilla ajojäiden keskitse, ja kun hän tarjosi tuhat dollaria kymmenestä jauhosäkistä, eikä kenelläkään ollut myydä, antoi Daylight jauhot hänelle lahjaksi, vaikkei ollut milloinkaan häntä nähnytkään. Samoin antoi hän kymmenen säkkiä yksinäiselle katooliselle papille, joka oli pannut kuntoon ensimäisen sairashuoneen.
Hänen anteliaisuutensa oli tuhlaavainen. Muut sanoivat sitä mielettömäksi. Kun hän kerran kaupoissa oli saanut jauhosäkin puolikkaasta puoli miljoonaa, niin oli sulaa hulluutta antaa kaksikymmentä täyttä säkillistä tanssijattarelle ja papille. Mutta se oli nyt hänen tapaistaan. Rahat olivat vain pelimerkkejä. Häntä viehätti itse peli. Miljoonien omistaminen muutti vähän hänen elämäntapojaan, lukuunottamatta sitä, että hän hoiti peliään intohimoisemmin. Kohtuullinen kun oli aina ollut paitsi harvoissa poikkeustapauksissa, joi hän vielä vähemmin nyt, kun hänellä olisi ollut varoja juoda määrättömästi ja juomat aina olivat saatavissa. Suurin muutos hänen elämäntavoissaan oli tapahtunut siinä, että hän enää vain matkoilla keitti itselleen. Muuan rampa kullankaivaja asui hänen kanssaan hirsimajassa ja valmisti hänen ruokansa. Mutta se oli samaa ruokaa: silavaa, papuja, jauhoja, luumuja, kuivattuja hedelmiä ja riisisuurimoita. Hänen pukunsakin oli yhä vielä sama kuin ennenkin: kaikkialla saksalaiset säärystimet, intiaanisaappaat, flanellipaita, nahkalakki ja villahuopatakki. Hän ei ruvennut polttamaan sikaareitakaan, jotka halvimmatkin maksoivat puoli dollaria tai dollarin kappale. Sama Bull Durham-tupakka ja ruskeasta paperista käsin kierretyt savukkeet kelpasivat hänelle. Tosin piti hän enemmän koiria ja maksoi niistä suunnattomia hintoja. Ne eivät olleet ylellisyyttä, vaan tarpeen vaatimat. Hänen täytyi kulkea nopeasti. Ja samasta syystä hän palkkasi keittäjänkin. Hänellä oli liian paljon työtä ennättääkseen keittää itselleen, siinä koko juttu. Ei kannattanut tuhlata aikaa tulen virittämiseen ja veden sulattamiseen, kun piteli miljoonia.
Dawson kasvoi nopeasti tänä talvena, 1896. Rahaa virtasi Daylightille maapalstojen myynnistä. Hän sijoitti sen heti uusiin tuottaviin yrityksiin. Hän pelasi vaarallista peliä, niin vaarallista kuin kullanhuuhteluleirissä saattoi tulla kysymykseen. Mutta hän pelasi silmät auki.
"Odottakaahan kunnes uutinen tästä löydöstä ennättää etäämmälle", sanoi hän vanhoille ystävilleen Moosehornin ravintolassa. "Uutinen ennättää levitä ensi kevääseen mennessä. Silloin on odotettavissa kolme rynnäkköä. Kesä-ryntäys, jolloin miehet tulevat ilman liikoja kapistuksia; syys-ryntäys, jolloin he tulevat tavaroineen; ja kevät-ryntäys ensi vuoden keväänä, jolloin tulee viisikymmentä tuhatta miestä. Silloin on täällä arkajalkoja maa kirjavanaan. No, puhuaksemme aluksi vuoden 1897 kesä- ja syys-ryntäyksestä. Mihin toimenpiteisiin aijotte sen johdosta ryhtyä?"
"Mihin toimenpiteisiin aijotte itse ryhtyä?" kysyi muuan ystävä.