Hän lisäsi huolellisesti palikan nuotioon. Kaikki oli samanlaista, jokapaikassa. Ensimäinen pakkanen hävitti sääsket. Pieni orava meni piiloon kuollakseen. Kun jänis vanheni, tuli siitä hidas ja raskas, eikä se enää päässyt vihollistaan pakoon. Itse iso, pitkäkuonoinen karhukin tuli kömpelöksi, sokeaksi ja kiukkuiseksi ja lopulta sen tappoi kourallinen haukkuvia koiria. Hän muisti, kuinka hän oli hyljännyt oman isänsä eräänä talvena Klondyken ylämaassa, vuotta ennen kuin lähetyssaarnaaja oli tullut puhuvine kirjoineen ja lääkelaatikkoineen. Monta kertaa oli Koskoosh nuollut huuliansa muistaessaan tätä laatikkoa, vaikka hänen kielensä nyt oli kuiva. "Tuskienvaimentajasta" hän erittäinkin oli pitänyt. Mutta saarnaaja oli sittenkin vaivaksi, sillä hän ei ollut tuonut eväitä leirille, mutta söi tavattomasti ja metsästäjät napisivat. Hän kylmettyi Mayo'n vuorilla ja myöhemmin koirat kaapivat kivet syrjään ja tappelivat hänen luistaan.
Koskoosh pani toisen palikan valkeeseen ja yhä kauemmaksi menneisyyteen vaipuivat hänen ajatuksensa. Hän muisti Ison nälän ajan, jolloin vanhat miehet ryömivät nuotion ääreen vatsat tyhjinä, ja kertoivat hämäriä taruja vanhoilta ajoilta, jolloin Yukon kolmena talvena vuolaana virtasi ja sen jälkeen oli kolmena kesänä jäässä. Siihen nälänhätään hänen äitinsäkin oli sortunut. Suvella ei lohi noussut ja heimo odotti talvea ja hirvien tuloa. Talvi tuli, mutta hirviä ei. Ei koskaan, ei edes vanhojenkaan miesten aikana, oltu näin kovia koettu. Mutta hirvet eivät vaan tulleet ja oli jo seitsemäs vuosi ja jänikset eivät olleet tehneet poikasia ja koirista ei ollut jäljellä muuta kuin luukasoja. Ja kautta pitkän pimeyden ajan lapset valittivat ja kuolivat, samoin naiset ja vanhat miehet; ja koko heimosta ei yksi kymmenestä elänyt tervehtiäkseen aurinkoa sen keväällä palatessa. Se oli nälänhätää.
Mutta olihan hän elänyt runsaudenkin aikoja, jolloin ruoka mätäni heidän käsiinsä ja koirat olivat lihavia ja kelvottomia työhön liian syömisen takia, jolloin he jättivät metsänriistan tappamatta ja naiset olivat hedelmällisiä ja teltat täynnä konttaavia poika- ja tyttölapsia. Silloin miesten sisu yltyi ja uudistaen vanhoja riitajuttuja kulkivat he yli eteläisten vuorten tappaakseen Pelly-heimon ja länteenpäin voidakseen istua Pananamiesten sammuneitten leiritulien ääressä. Hän muisti, kuinka hän poikasena, tällaisen runsauden aikana näki susien kaatavan hirven. Zing-ha makasi hänen kanssaan lumessa katselemassa leikkiä — Zing-ha, josta sittemmin tuli metsänkävijöistä parhain ja joka lopulta putosi Yukonin avantoon. Hänet löydettiin kuukautta myöhemmin; hän oli kömpinyt puolittain pois avannosta, mutta jäätynyt siihen.
Niin! Se hirvi. Zing-ha ja hän olivat sinä päivänä lähteneet kotoa, leikkiäkseen metsästäjiä, matkien isiänsä. Joen rannalla he huomasivat tuoreet hirven jäljet ja niiden ympärillä susien jälkiä. "Se on vanha", sanoi Zing-ha, joka paremmin päätteli merkeistä, "vanhus, joka ei jaksa seurata laumaa. Sudet ovat sen eroittaneet veljistänsä ja eivät sitä päästä enää." Ja niin kävikin. Niin ne tekivät aina. Yötä päivää, lepäämättä, näyskien sen kinttuja ja kuonoa seurasivat ne sitä loppuun asti. Ja Zing-ha ja hän tunsivat verenhimonsa yltyvän. Loppukamppailu olisi näkemisen arvoinen!
Kevein askelin lähtivät he matkaan ja hänkin, Koskoosh, jolla oli hidas huomiokyky ja joka oli tottumaton hakemaan jälkiä, olisi helposti voinut niitä seurata, sillä niin selviä ne olivat. He olivat aivan ajon kintereillä, lukien joka askeleella tuota julmaa, juuri kirjoiteltua murhenäytelmää. Nyt tulivat he paikkaan, missä hirvi oli ruvennut puolustautumaan. Kolme kertaa aikamiehen pituuden levyiseltä alalta joka suunnalle oli lumi tallattua ja potkittua. Keskellä sorkkajalkaisen otuksen syvät jalansijat ja yltympäri, jokapaikassa oli susien kevyempiä jälkiä. Muutamat olivat, sillävälin kuin heidän veljensä ahdistivat uhriaan, paneutuneet syrjään lepäämään. Niiden ruumiitten piirteet lumessa olivat yhtä selviä kuin jos ne hetkistä ennen olisivat siihen tehdyt. Yhden suden oli raivostunut uhri saanut potkittua kuoliaaksi. Sen näki muutamista puhtaaksi kalvetuista luista.
He jäivät lumikengilleen seisomaan seuraavan temmellyspaikan viereen. Tässä oli iso eläin taistellut vimmatusti. Lumesta näki, että se kahdesti oli kaadettu ja kahdesti taas ravistanut vainoojansa kimpustaan ja taas päässyt jaloilleen. Se oli jo aikoja sitten täyttänyt tehtävänsä, mutta sittenkin oli elämä sille rakas. Zing-ha sanoi olevan merkillistä, että hirvi, joka kerran on kaatunut, on voinut jälleen riistäytyä irti, mutta tämä oli sen varmasti tehnyt. Shamaani selittäisi tämän merkitsevän ihmeitä, kun he hänelle siitä kertoisivat.
Sitten he tulivat paikkaan, missä hirvi oli koettanut kiivetä rantaäyräälle päästäkseen metsään. Mutta viholliset olivat käyneet kiinni takaapäin ja niin oli se kaatunut selälleen niiden päälle, murskaten kaksi, jotka hautaantuivat syvälle lumeen. Selvästi näki, että leikki oli pian lopussa, sillä niiden veljet eivät olleet kajonneet niihin. He juoksivat vielä parin pysähdyspaikan ohi, joissa nähtävästi oli pysähdytty vähemmäksi aikaa ja jotka olivat hyvin lähellä toisiaan. Nyt oli tie punaisena ja ison eläimen varmat askeleet olivat muuttuneet lyhyiksi ja horjuviksi. Sitten he kuulivat taisteluääniä, ei täysisointuista metsästyskuoroa, vaan lyhyitä vihaisia ailahduksia, joista voi päätellä tapettavan hampaat lihaan iskettyinä. Zing-ha ryömi vatsallaan lumessa, vastatuuleen, ja hänen jäljissään ryömi hän, Koskoosh, josta sittemmin tulisi heimon päämies. He työnsivät syrjään nuoren koivun alimmat oksat ja tirkistivät niiden lomitse. He näkivät loppunäytelmän.
Kuva oli niinkuin kaikki nuoruuden vaikutelmat ilmi elävänä hänen mielessään, ja hänen sokeat silmänsä näkivät näytöksen lopun yhtä selvästi kuin olisi se tapahtunut nyt olevana kaukaisena aikana. Tätä Koskoosh ihmetteli, sillä olihan hän myöhemmin miestensä johtajana ja neuvostojen päänä ollessaan tehnyt mainetöitä ja saattanut Pelly-heimon kiroamaan nimeään, puhumattakaan merkillisestä valkoisesta miehestä, jonka hän oli tappanut avoimessa taistelussa, puukko puukkoa vastaan.
Hän ajatteli kauan nuoruutensa päiviä, kunnes nuotio rupesi hiiltymään ja pakkanen tuli purevaksi. Hän lisäsi nyt tuleen tällä kertaa kaksi palikkaa, uhraten siten kaikki, mitä hänellä oli jäljellä elämänsä pitimiksi. Jos Sit-cum-to-ka olisi muistanut äitinsä isää ja koonnut suuremman sylyksellisen puita, olisi hänenkin aikansa ollut pitempi. Mutta hän oli aina ollut kiittämätön lapsi, eikä kunnioittanut vanhempia sukulaisiaan senjälkeen kun Majava, Zing-ha'n poika, oli häneen silmänsä iskenyt. Olkoon, mitä se teki? Eikö hänkin ollut tehnyt samoin vilkkaina nuoruutensa aikoina? Hetkisen hän kuulusteli hiljaisuutta. Voisihan hänen poikansa sydän heltyä ja hän tulla hakemaan vanhan isänsä heimon mukaan, sinne, missä porot lihoivat niin että rasva roikkui niiden kupeilla.
Hän heristi korviaan ja hänen levottomat aivonsa lepäsivät hetken. Ei liikettä, ei mitään. Hän yksin hengitti syvässä hiljaisuudessa. Oli hyvin autiota. Hiljaa. Mitä se oli? Häntä puistatti. Tuttu, pitkä ulvonta katkaisi hiljaisuuden, ja se kuului aivan läheltä. Hänen valottomat silmänsä olivat näkevinään hirven — tuon vanhan uroshirven — rikkirevityin kupein ja kyljet verisinä, raadelluin kauloin ja isot haaralliset sarvet maata kohti kuolemankamppailussa. Hän näki liitävät, harmaat varjot, näki hehkuvat silmät, roikkuvat kielet ja kuolaiset hampaat. Ja hän näki tuon armottoman piirin sulkeutuvan, kunnes siitä ei erottanut muuta kuin tumman täplän keskellä sotkettua lumikenttää.