"En tiedä, minä…" Hän pudisti päätään hämmentyneen näköisenä. "En voi sanoin kuvata mitä tunsin. Tunsin itseni vieraaksi. En ollut samanlainen kuin toiset tytöt, jotka viekkaasti lähentelivät nuoria miehiä. Minä en voinut sillä lailla välittää nuorista miehistä. Minusta se olisi ollut suuri vääryys ja paha teko."
"Mikä on ensimäinen asia, jonka muistat?" kysyi Canim, siirtyen äkkiä aiheesta.
"Pow-Wah-Kaan, äitini."
"Etkö mitään ennen Pow-Wah-Kaan'ia?"
"En mitään."
Mutta Canim, vangiten hänen katseensa omallaan, tutkiskeli hänen sisintä sieluaan ja näki sen vavahtavan.
"Ajattele, ja ajattele tarkasti Li-Wan", käski hän uhkaavasti.
Li-Wan änkytti ja hänen katseensa oli surullinen ja rukoileva, mutta miehen tahto voitti hänet ja pakoitti hänen huuliltaan vastahakoiset sanat.
"Mutta ne olivat ainoastaan unia, Canim, pahoja lapsuuden unia, olemattomien olojen varjoja, sellaisia näkyjä, joita auringonpaisteessa lepäävät koirat ynisten näkevät."
"Kerro minulle", käski mies, "asioista, jotka tapahtuivat ennen
Pow-Wah-Kaania, äitiäsi."