Kerran taas, kun Ernest oli sanonut, että metafyysilliset filosofit eivät voi kestää totuuden koetta, tohtori Hammerfield yht'äkkiä kysäisi:
»Mikä on totuuden koetin, nuori mies? Suvainnette hyväntahtoisesti selittää tuon seikan, mikä on niin kauan vaivannut viisaampia päitä kuin teidän!»
»Ihan varmaan», vastasi Ernest. Hänen poikamainen varmuutensa närkästytti heitä. »Totuus tuotti noille viisaille päille niin paljon vaivaa sen tähden, että he läksivät sitä etsimään ilmasta. Jos he olisivat pysyneet varmalla maaperällä, olisivat he sen löytäneet jotenkin helposti, — niin, he olisivat keksineet, että he itse juuri todistivat totuuden jokaisella käytännöllisellä teollaan ja ajatuksellaan.»
»Mutta se koe», toisti tohtori Hammerfield kärsimättömästi. »Jättäkää esipuheet sikseen. Antakaa meille se, mitä olemme niin kauan etsineet, totuuden koetin. Antakaa se meille, ja me tulemme jumalien kaltaisiksi.»
Hänen sanoissaan ja käytöksessään oli epäkohteliasta ja halveksivaa epäileväisyyttä, mikä salaisesti miellytti useimpia pöydässä-olijoita, vaikka piispa Morehouse näytti panevan sen pahakseen.
»Tohtori Jordan[1] on antanut siitä sattuvan selityksen», sanoi Ernest. »Hänen totuudenkoettimensa on: Käykö se päinsä? Luottaisitko henkesi sen varaan?»
[1] Huomattava opettaja kristillisen ajanlaskun yhdeksännentoista
vuosisadan lopulla ja 20:nnen alkupuolella. Hän oli Stanfordin
yliopiston rehtori.
»Ohoo!» huudahti tohtori Hammerfield. »Te ette ole ottanut lukuun piispa Berkeleyta. Hänen kysymyksiinsä ei ole vielä koskaan pystytty vastaamaan.»
»Jaloin kaikista metafyysikoista», nauroi Ernest. »Mutta teidän esimerkkinne on onnettomasti valittu. Kuten Berkeley itse vahvisti, ei hänen metafysiikkansa käynyt päinsä.»
Tohtori Hammerfield oli suuttunut, kovasti kiukuissaan. Näytti aivan siltä, kuin hän olisi saanut Ernestin kiinni varkaudesta tai valheesta.