VIIDESTOISTA LUKU.
Viimeiset päivät.
Oli tammikuun loppupäivät v. 1913, kun oligarkian muuttunut kanta suosittuihin ammattiyhdistyksiin nähden tuli yleisesti tunnetuksi. Sanomalehdet kertoivat ennenkuulumattomasta palkkojen koroittamisesta, josta osallisiksi olivat tulleet rautatieläiset, rauta- ja terästyöntekijät sekä koneenkäyttäjät ja konetyömiehet. Mutta koko totuutta ei kerrottu. Oligarkit eivät uskaltaneet lausua koko totuutta. Todellisuudessa palkat olivat nousseet paljon korkeammiksi ja muut etuisuudet sitä mukaa. Tämän piti olla salaisuus, mutta salaisuudet pyrkivät julki. Suosittujen ammattiyhdistysten jäsenet kertoivat vaimoilleen, vaimot juoruilivat, ja pian koko työväenmaailmassa tiedettiin, mitä oli tapahtunut.
Se ei ollutkaan muuta kuin luonnollinen kehittymä siitä, mitä yhdeksännellätoista vuosisadalla oli sanottu osavoitoksi, kun nimittäin työnantajat jakoivat osan voitosta työläisille. Kapitalistit olivat koettaneet mielistellä työväkeä kiinnittämällä heitä rahallisilla eduilla työhönsä. Mutta voittojen jakaminen järjestelmänä oli hullunkurinen ja mahdoton. Sellainen saattoi käydä päinsä vain muutamissa poikkeustapauksissa. Sillä jos koko työväki ja kaikki kapitalistit olisivat jakaneet voitot, niin silloin olisi tullut vallitsevaksi se asiaintila, mikä oli vallitsevana silloin, kun ei voittojen jakamista vielä tunnettukaan.
Ja kun tämä osavoiton aate pian osoittautui epäkäytännölliseksi, ilmestyi sen tilalle käytännöllinen saaliinjako. »Antakaa meille parempaa palkkaa ja maksattakaa lasku yleisöllä», oli suurten ammattiyhdistysten sotahuuto. Ja muutamin paikoin tämä itsekäs ohjelma menestyi hyvin. Sen ylimääräisen laskun sai maksaa järjestymätön ja heikosti järjestynyt työväki. Nämä työläiset lopullisesti maksoivat lujiin järjestöihin kuuluvien veljiensä palkankoroitukset. Tämä aate, kuten sanoin, johdettiin loogilliseen äärimmäisyyteensä juuri siksi, että oligarkit ja suositut ammattiyhdistykset liittyivät yhteen.[1]
[1] Kaikki rautatieläisten ammattikunnat solmivat tuollaisen liiton oligarkkien kanssa saaliin jakamiseksi, ja mainitsemista ansaitsee se tapaus, joka, mikäli tiedetään, on ensimmäinen tällä suunnalla. Tässä tarkoitettu ammattiyhdistys oli »Veturinkuljettajain veljeskunta», jonka presidentti P. M. Arthur Pennsylvanian rautatielakossa yksin teki sopimuksen rautatien kanssa, muista ammattiyhdistyksistä välittämättä. Suunnitelma oli yhtä onnistunut kuin itsekäs.
Kun levisi tieto suosittujen ammattikuntain petoksesta, alkoi työväenpiireistä kuulua kovaa murinaa. Senjälkeen suosiossa olevat ammattiyhdistykset erosivat kansainvälisestä järjestöstä ja rikkoivat kaikki entiset suhteet. Sitten seurasi rettelöitä ja väkivaltaisuuksia. Suosittujen ammattiyhdistysten jäsenet leimattiin pettureiksi, ja kapakoissa, huvitilaisuuksissa, kaduilla, työpaikoilla ja kaikkialla heitä hätyyttelivät toverit, jotka he olivat niin perin halpamaisesti pettäneet.
Lukemattomia päitä puhkottiin, ja muutamat menettivät henkensäkin. Kukaan suosittujen ammattiyhdistysten jäsen ei voinut olla varma turvallisuudestaan. He kokoontuivat suurempiin joukkoihin työhön mennessään ja työstä palatessaan. He kulkivat aina keskikatua. Katukäytävällä he näet olisivat helposti joutuneet ikkunoista ja katoilta viskattujen kivien uhreiksi. Heillä oli lupa kantaa aseita, ja viranomaiset auttoivat heitä kaikin tavoin. Heidän vainoojiansa tuomittiin pitkiksi ajoiksi vankiloihin, missä heitä kohdeltiin hyvin nurjasti. Ei kukaan, paitsi suosittujen ammattikuntain jäsenet, saanut kantaa aseita. Ja tämän lain rikkomisesta oli säädetty ankaria rangaistuksia.
Vimmastunut työväki puski vihaansa pettureihin. Siten kastirajat muodostuivat itsestään. Petettyjen työläisten lapset ryhtyivät niin katkerasti vainoamaan pettureitten lapsia, että näiden oli viimeiseltä mahdotonta leikkiä kaduilla tai käydä kansakouluissa. Pettureitten vaimoja ja muita perheenjäseniä niinikään vainottiin ja ahdistettiin kaikin mahdollisin keinoin.
Tästä oli seurauksena, että vainotut, jouduttuaan joka puolelta puristuksiin, liittyivät heimon tavoin läheisesti toisiinsa. Nähtyään olonsa turvattomaksi keskellä petetyn köyhälistön asumia kaupunginosia he muuttivat uusiin asuntopaikkoihin, toisista erilleen. Ja näissä puuhissa heitä suosivat oligarkit. Hyviä asuntoja, uudenaikaisia ja terveellisiä, rakennettiin heitä varten puistojen ja nurmikenttien lähistöille. Heidän lapsensa kävivät kouluissa, joita erityisesti heitä varten rakennettiin ja joissa käsityö ja käytännöllinen tiede olivat pääasiallisina oppiaineina. Siten alkoi kehittyä säätyjako, kastit. Suosittujen ammattikuntain jäsenistä tuli työväen ylimystö. He pysyttelivät erillään muusta työväestä. Heillä oli paremmat asunnot, paremmat vaatteet, parempi ruoka ja parempi kohtelu.