»Kun olin pieni poika», sanoi isä, »olin sangen utelias. Halusin saada selville, miksi mikin on olemassa ja miten se on syntynyt. Siitä johtuu, että minusta tuli luonnontutkija. Olen tänä päivänä yhtä utelias kuin lapsenakin, ja uteliaisuus se juuri onkin, mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi.»
Ja hän pistäysi väliin Market-kadun pohjoispuolella sijaitsevaan kauppa- ja teatterikaupunginosaan, missä hän myyskenteli sanomalehtiä, juoksenteli asioilla ja availi vaunujen ovia. Siellä hän eräänä päivänä tapasi mr Wicksonin sulkiessaan eräiden vaunujen ovea. Veitikkamaisella tavalla isä kertoi meille koko jutun illalla kotiin palattuaan.
»Wickson katsoi minuun terävästi, kun minä suljin hänen vaunujensa ovea, ja mutisi: 'Kas, saakeli.' Juuri ne sanat hän lausui. Hänen kasvonsa lehahtivat punaisiksi, ja hän unohti antaa minulle juomarahaa. Mutta hän varmaankin tointui pian hämmästyksestään, sillä hänen vaununsa olivat kulkeneet tuskin viittäkymmentä askelta, kun ne jo kääntyivät ympäri ja tulivat takaisin. Hän kumartui ulos ovesta.
»'Kas vain, professori', hän sanoi, 'tämä menee jo liian pitkälle. Mitä voin tehdä teidän hyväksenne?'
»'Minä suljin teidän vaunujenne oven', vastasin. 'Yleisen tavan mukaan te voisitte antaa minulle kymmensenttisen.'
»'Mitä joutavia', hän puhisi. 'Minä tarkoitan jotakin asiallista.'
»Hän varmaankin oli tosissaan — liekö ollut jonkinlaista omantunnon nuhtelua; ja siihen katsoen minä harkitsin, mitä vastata.
»Hänen kasvonsa ilmaisivat odotuksen jännitystä, kun minä aloitin sanottavani, mutta teidän olisi pitänyt nähdä ne silloin, kun olin lopettanut.
»'Te voisitte antaa takaisin kotini ja Sierran tehdasosakkeeni', minä sanoin.»
Isä pysähtyi.