Ja niin tehtiin päätös kaikkien nauraessa. Me päätimme pitää Philip Wicksonin vankina ja antaa hänelle opetusta meidän siveysopissamme ja yhteiskuntatieteessämme. Mutta sitä ennen oli ryhdyttävä erinäisiin toimenpiteisiin. Nuoren oligarkin jäljet oli tarkoin peitettävä. Hänen onkalon laidalle jättämänsä jäljet näkyivät selvästi siinä kohtaa, mistä hän oli lähtenyt laskeutumaan alas syvänteeseen. Tämä tehtävä tuli Biedenbachin osalle, joka aukon suulle ripustetun köyden varassa laskeutuen alaspäin tasoitti jäljet niin hyvin, että niistä ei jäänyt merkkiäkään näkymään. Hämärän tultua saapui John Carlson, joka vaati Wicksonin kenkiä.
Nuorukainen ei halunnut luopua kengistään, vieläpä yritti panna tappeluksi, kunnes sai tuntea Ernestin sepänkäsien voimaa. Carlson kertoi myöhemmin, että ne olivat aikalailla puristaneet hänen jalkojaan ja hieroneet varpaat verille, mutta hyvin hän oli onnistunut tehtävässään. Onkalon suulta, mistä lähtien nuorukaisen jäljet oli hävitetty, hän lähti liikkeelle, jalassaan Wicksonin kengät, kulkien vasempaan. Hän kulki mailimääriä kukkuloitten ympäri, tiheikköjen läpi, joenuomia pitkin, vihdoin peittäen jälkensä erään puron juoksevaan veteen. Siinä hän riisui kengät jalastaan, kulki jonkun matkaa puronuomaa pitkin paljasjaloin, kunnes vihdoin pani omat kengät jalkaansa. Viikkoa myöhemmin Wickson sai takaisin kenkänsä.
Sinä iltana koirat oli laskettu irti, eikä piilopirtissä nukkuminen saattanut tulla kysymykseenkään. Seuraavana päivänä haukkuva koiralauma moneen kertaan syöksyi joenuomaa pitkin, kääntyi Carlsonin kävelemää jälkeä pitkin vasemmalle ja katosi kaukaisiin joenlaaksoihin ylempänä vuoristossa. Ja kaiken aikaa meidän miehemme odottivat piilopirtissä aseet kädessä — automaattiset revolverit ja kiväärit, puhumattakaan puolestakymmenestä pommista, jotka Biedenbach oli valmistanut. Kylläpä olisivat hakijat ällistyneet, jos heidän päähänsä olisi pistänyt tulla meidän piilopaikkaamme.
Olen tässä kuvannut tosiasioiden mukaan Philip Wicksonin, entisen oligarkin ja myöhemmin kumoustoverin, katoamisen. Me näet vihdoin käännytimme hänet. Hänen mielensä oli puhdas ja taipuisa, ja luonnostaan hän oli sangen rehellinen ja oikeamielinen. Muutamia kuukausia myöhemmin me kuljetimme hänet eräällä isänsä hevosella Sonoma-vuoren yli Petaluma-joelle, missä hän nousi pieneen kalastajavenheeseen. Ja meikäläisten kesken tunnettuja salaisia teitä pitkin saatoimme hänet Carmelin piilopaikkaan.
Siellä hän oleskeli kahdeksan kuukautta, jonka ajan kuluttua hän, kahdesta eri syystä, ei enää halunnutkaan meistä erota. Ensiksikin hän oli rakastunut Anna Roylstoniin, ja toiseksi hänestä oli tullut kumouksellinen. Ja vasta sitten kun hän oli tullut vakuutetuksi rakkautensa toivottomuudesta, hän suostui meidän kehoituksestamme palaamaan isänsä luo. Ja vaikka hän näennäisesti pysyikin oligarkkina koko ikänsä, oli hän todellisuudessa meidän parhaita asiamiehiämme. Usein on Rautakorko hämmästyksestä mykistynyt, kun sen suunnitelmat, jonkin salaperäisen voiman vaikutuksesta, epäonnistuivat. Jospa se vain tietäisi, miten monet sen omista jäsenistä ovat meidän liittolaisiamme ja asiamiehiämme. Nuori Wickson pysyi koko ikänsä meidän asiallemme uskollisena. Ja totta puhuen hänen uskollisuutensa tuotti hänelle kuoleman. Ollessaan vuoden 1927 suuren rajuilman aikana läsnä johtajaimme kokouksessa hän sai keuhkokuumeen, joka teki hänestä lopun.[1]
[1] Tämän nuorukaisen kohtalo ei ollut mikään tavaton. Monet rahaylimystön nuorukaiset oikeudentuntonsa pakottamina tai vallankumousaatteen suurenmoisuuden valtaamina pyhittivät elämänsä sille. Samalla tavoin venäläisen ylimystön pojat usein aikaisemmin näyttelivät huomattua osaa isänmaansa vallankumouksissa.
YHDESKOLMATTA LUKU.
Kiljuva kadotuksen peto.
Sen pitkän ajan kuluessa, minkä me vietimme piilopaikassamme, olimme läheisessä yhteydessä ulkomaailman tapahtumain kanssa, ja oligarkian varustuksista me saimme tarkat tiedot sitä mukaa kuin niitä tehtiin. Tästä murrosajan sekamelskasta alkoivat uudet laitokset kehittyä määrättyihin muotoihin ja täydellistyä. Oligarkkien on onnistunut rakentaa hallituskoneisto, yhtä laaja kuin kierokin, joka vastasi tarkoitustaan — ja tämä kaikki meidän ponnistuksistamme huolimatta.
Se tuli yllätyksenä monelle kumoukselliselle. He eivät olleet pitäneet sitä mahdollisena. Mutta siitä huolimatta työ maassa sujui niinkuin ennenkin. Miehet raatoivat pelloilla ja kaivoksissa — he olivat pakosta orjia. Mitä tulee tärkeimpiin teollisuusaloihin, oli kaikkialla huomattavissa kukoistusta. Mahtavien työväenkastien jäsenet olivat tyytyväisiä ja työskentelivät mielihyvällä. Ensikerran eläessään he nauttivat teollista rauhaa. Heitä ei ollut enää huolestuttamassa pakollinen joutilaisuus, lakot, työnsulut tai yhdistysmerkit. He elelivät mukavissa asunnoissa omissa ihanissa kaupungeissaan — ihanissa verrattuina niihin köyhälistönkaupunginosiin, joissa he olivat ennen asuneet. Heillä oli parempaa ruokaa syötävänään, lyhyemmät työpäivät, enemmän juhlapäiviä sekä enemmän huveja ja nautintoja. Ja vähempiosaisista veljistään ja sisaristaan, onnettomista raatajista, poloisesta kadotuksen kansasta, he eivät välittäneet mitään. Itsekkyyden aikakausi oli alkamassa. Mutta näin ei asianlaita sentään ollut kokonaisuudessaan. Työväenkasteissa oli paljon meidän miehiämme, jotka näkivät vatsan tarpeita kauemmaksi, näkivät vapauden ja veljeyden ihanan kuvan.