»Säilyttäkää rohkeutenne», kuuluivat hänen hyvästiksi lausumansa sanat. »Mitä siitä, jos tämä ensimmäinen kapina tukahdutetaan! Tulee toinen, ja silloin me jo olemme viisaampia. Hyvästi ja onnea matkalle. En tiedä, näenkö teitä enää koskaan. Siellä tulee olemaan helvetti. Mutta minä antaisin kymmenen vuotta elämästäni, jos saisin olla siellä mukana.»
Twentieth Century[1] lähti New Yorkista kello kuusi illalla, ollen sen määrä saapua Chicagoon seuraavana aamuna kello seitsemän. Mutta se ei liikkunut varsinaisella vauhdillaan tänä yönä. Me kuljimme erään toisen junan perässä. Matkustajain joukossa siinä Pullmanissa, missä minulla oli paikkani, oli toveri Hartman, joka kuten minäkin oli Rautakoron palveluksessa. Hän se kertoi minulle tuosta junasta, joka kulki meidän edellämme. Se oli täydellisesti meidän junamme kaltainen, paitsi että siinä ei ollut yhtään matkustajaa. Tarkoitus oli, että tämä tyhjä juna joutuisi uhriksi, jos yritettäisiin räjähdyttää ilmaan meidän junaamme. Muuten junassa oli ainoastaan muutamia matkustajia — meidän vaunussammekaan ei enempää kuin kymmenkunta.
[1] Tämä oli maailman nopein, erittäin kuuluisa juna siihen aikaan.
(Twentieth Century = Kahdeskymmenes vuosisata.)
»Matkassa on varmaankin mahtavia miehiä», päätteli Hartman. »Minä huomasin yksityisen vaunun jälkipäässä.»
Yö oli jo ennättänyt, kun ensi kertaa vaihdoimme veturia, ja minä laskeuduin asemasillalle kävelemään, raitista ilmaa hengittämään sekä tähystelemään, olisiko jotakin merkillistä nähtävissä. Yksityisvaunun ikkunoitten läpi näin vilaukselta kolme miestä, jotka tunsin. Hartman oli oikeassa. Yksi miehistä oli kenraali Altendorff; ja toiset kaksi olivat Mason ja Vanderbold, oligarkian sisimmän piirin salapoliisilaitoksen huomattavimmat miehet.
Oli hiljainen kuutamoyö, mutta minä kääntelehdin levottomana vuoteellani voimatta nukkua. Viiden aikana aamulla pukeuduin ja nousin vuoteelta.
Kysyin pukuhuoneessa palvelevalta neidiltä, miten paljon juna oli myöhästynyt, ja hän sanoi sen myöhästyneen kaksi tuntia. Hän oli mulatti-nainen, ja minä huomasin, että hänen kasvonsa olivat väsyneen näköiset ja että hänen silmissään kuvastui pelko.
»Mikä vaivaa?» kysyin.
»Ei mikään, neiti. Arvelen nukkuneeni huonosti», kuului hänen vastauksensa.
Minä katsoin häntä tarkaten ja tein samalla meikäläisten kesken tunnetun merkin. Hän vastasi, ja minä pääsin varmuuteen hänestä.