Todellisuudessa ei mitään tapahtunut, mutta sitä selitettiin jos mitenkin. Pakoon juosseet miehet palasivat kuin lampaat, silmät koko ajan tähdättyinä moni-ikkunaisiin, korkeihin rakennuksiin, joiden vuorenseinämiä muistuttavat muurit sulkivat väliinsä kadun, joka muistutti vuorijoen syvää kalliouurteista uomaa. Jostakin noista lukemattomista ikkunoista tuo pommi oli heitetty, mutta mistä? Toista pommia ei tullut, mutta se saattoi vielä pudota.
Me katselimme miettiväisinä ikkunoihin. Minkä takana hyvänsä niistä saattoi piillä kuolema. Jokainen ikkuna oli mahdollisesti väijytys. Tämä oli sodankäyntiä uudenaikaisessa rämeessä, suurkaupungissa. Jokainen katu oli vuorijoen rotko, jokainen rakennus vuori. Me emme olleet päässeet itse asiassa kovinkaan kauaksi luolaihmisistä, noista ohikiitävistä sota-automobiileista huolimatta.
Kääntyessämme eräästä kadunkulmauksesta näimme naisen viruvan verilätäkössä katukäytävällä. Hartman kumartui häntä tutkimaan. Minuun vaikutti näky lamauttavasti. Minä näin monta hengetöntä ruumista sinä päivänä, mutta koko verilöyly ei tehnyt minuun sellaista vaikutusta kuin tämä yksinäinen ruumis, joka kaikkien hylkäämänä virui katukäytävällä. »Ammuttu rintaan», kuului Hartmanin selitys. Puristettuna kainaloon, aivan kuin sylilapsi, hänellä oli tukku painettuja papereita. Vielä kuolemassakin hän näytti vastahakoiselta luopumaan siitä, mikä oli tuottanut hänelle kuoleman; sillä kun Hartmanin onnistui irroittaa paperikimppu kuolleen naisen kainalosta, huomasimme sen sisältävän vallankumouksellisia julistuksia.
»Toveri», sanoin.
Mutta Hartman vain kirosi Rautakorkoa, ja me jatkoimme matkaamme. Usein meidät pysäytti poliisi tai sotilaspatrulli, mutta aina meidän onnistui tunnussanojemme avulla päästä pälkäästä. Pommeja ei enää heitetty ikkunoista, viimeiset kävelijät näyttivät hävinneen kaduilta, ja meidän lähimmässä ympäristössämme hiljaisuus tuli yhä syvemmäksi. Mutta etäämmältä kuului yhä vielä tuo jättiläiskattilan porinaa muistuttava ääni, kaikilta tahoilta kuului räjähdyksiä, joiden ääntä etäisyys vaimensi, ja savupatsaat kohosivat taivasta kohti turmiota ennustaen.
KOLMASKOLMATTA LUKU.
Kadotuksen kansa.
Yht'äkkiä asiat saivat toisen käänteen. Levottomuuden tohahdus vavahdutti ilmaa. Automobiileja syöksyi meidän ohitsemme kaksi, kolme, kymmenkunta, ja niistä annettiin varoitusmerkkejä. Muuan automobiili syöksyi hurjaa vauhtia erään korkean rakennuksen viertä, kun yht'äkkiä räjähtävä pommi repi ammottavan aukon katukivitykseen sen alla. Me näimme poliisien pakenevan juoksujalkaa sivukatuja pitkin, josta me päätimme, että jotakin kamalaa oli tulossa. Me saatoimme kuulla lähenevää pauhua.
»Meidän uljaat toverimme ovat tulossa», sanoi Hartman.
Ja me näimme heidän riviensä rintamajoukot, jotka marssivat koko kadun täydeltä, viimeisen sotilasautomobiilin kiitäessä ohitse. Se pysähtyi pienen matkan päähän meistä. Eräs sotamies hypähti siitä kadulle kantaen jotakin hyvin varovaisesti käsissään. Ja yhtä varovasti hän sijoitti kannettavansa katuojaan. Senjälkeen hän hypähti automobiiliin, joka samassa tuokiossa syöksyi liikkeelle ja katosi kadunkulman taakse. Hartman riensi paikalle ja kumartui esinettä katsomaan.