Nyt huomasin, että olimme kolonnan etupäässä. Puolen mailin pituudelta sitä oli kadonnut — missä ja miten, sitä en saanut koskaan tietää. Tähän päivään asti minulle on pysynyt tuntemattomana tämän puolen mailin mittaisen ihmisjoukon kohtalo — oliko heidät yksitellen surmattu, vai olivatko he päässeet pakoon. Mutta nyt me olimme kolonnan etupäässä eikä keskellä, ja meidän rivejämme tuhosi nopeasti vinkuva lyijy.
Heti kun surma oli hiukan harventanut tungosta, Garthwaite, joka yhä piteli minua kädestä, johti pienen joukon jäljellejääneitä erään konttorirakennuksen avaraan porttikäytävään. Siellä käytävän perällä meitä ahdisti ovia vasten huohottaen tungeksiva, hengästynyt ihmislauma. Me jäimme hetkeksi tähän asentoon voimatta hievahtaa paikoiltamme.
»Jopa nyt kävi nolosti», valitti Garthwaite. »Kylläpä te osuitte suoraa päätä ansaan. Meidät pelasti kadulla pelurin onni, mutta täällä meitä ei voi pelastaa edes onnellinen sattuma. Nyt ei auta muuta kuin huutaa: Eläköön vallankumous!»
Ja pian alkoi se, mitä hän oli odottanut. Sotaväki teurasti ihmisiä armottomasti. Alussa me olimme kovassa puristuksessa, mutta sikäli kuin tappamista jatkui keveni painekin. Kuolleet ja kuolevat vaipuivat maahan tehden tilaa. Garthwaite asetti suunsa minun korvaani ja huusi, mutta tuossa peloittavassa hälinässä minä en voinut kuulla, mitä hän sanoi. Hän ei odottanut. Hän tarttui minuun kiinni ja heitti minut kumoon. Seuraavassa tuokiossa hän raastoi kuolevan naisen minun päälleni ja ryömi itse viereeni, osaksi päälleni. Meidän päällemme alkoi kasaantua läjittäin kuolleitten ruumiita, ja niiden päällä kiipeilivät nelinkontin ja voihkivat henkiin jääneet. Mutta siitäkin tuli loppu, ja vallalle pääsi puolittainen hiljaisuus, jota häiritsivät korahdukset ja voivotukset sekä tukehtuvain äännähdykset.
Minä olisin murskautunut ilman Garthwaitea. Tuntui käsittämättömältä, että saatoin kestää sellaisen paineen hengissä. Ja silti tuskaa lukuunottamatta minussa eli vain yksi ainoa tunne, ja se oli jonkinlaista uteliaisuutta. Miten tämä kaikki oli päättyvä?
Minkälainen mahtaa kuolema olla?
Siten sain verikasteeni tässä Chicagon verilöylyssä. Sitä ennen kuolema oli ollut teoria, mutta senjälkeen kuolema on minulle ollut yksinkertainen tosiasia, joka ei minua huoleta ja joka on niin helppo.
Mutta sotaväki ei tyytynyt työhön, minkä se jo oli suorittanut. Se ryntäsi porttikäytävään, tappamaan haavoittuneita ja penkomaan esiin vioittumattomia, jotka niinkuin mekin näyttelivät kuolleita. Muistan erään miehen, jonka he vetivät esiin suuren ruumisläjän alta ja joka inhoittavan nöyrästi rukoili armoa, kunnes revolverin kuula teki hänen lorustaan lopun. Ja sitten erään naisen, joka samanlaisen läjän takaa ampui ja puri hammasta. Hän ennätti ampua kuusi laukausta, ennenkuin hänet saatiin kiinni. Me emme voineet päättää, minkä verran hänen onnistui vahingoittaa vihollista. Me saatoimme seurata näitä murhenäytelmiä ainoastaan kuulon avulla. Vähän väliä sattui tällaisia kohtauksia, joissa revolverinlaukaus aina muodosti loppusuorituksen. Väliajoilla me saatoimme kuulla sotilaiden puhelevan keskenään ja kiroilevan penkoessaan ruumisläjiä, upseerien komennussanojen kaikuessa.
Vihdoin he ryhtyivät penkomaan meidän läjäämme, ja me saatoimme tuntea painon kevenevän, kun he nakkelivat kuolleita ja haavoittuneita pois meidän päältämme. Garthwaite alkoi huutaa tunnussanoja. Ensi aluksi ei häntä kuultu. Sitten hän korotti ääntään.
»Kuunnelkaahan», kuulimme jonkun upseerin sanovan. »Hei miehet!
Liikkukaa varovasti!»