Ja silloin minä näin Garthwaiten viimeisen kerran kolmeen vuoteen. Sen sijaan, että olisi palannut, hänet kuljetettiin sairaalaan keuhkot ja niska kuulan lävistäminä.
NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Painajainen.
Minä en ollut silmääni ummistanut koko matkalla New Yorkista Chicagoon, ja kun sen lisäksi olin lopen uupunut, nukuin makeasti. Oli yö, kun vihdoin heräsin. Olin kadottanut kelloni, joten minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä ajasta. Siinä maatessani silmät ummessa kuulin yhä etäisten räjähdysten kumeaa ääntä. Verilöylyä jatkui siis. Ryömin myymälän etuosaan. Lukemattomien tulipalojen pilvistä heijastavat liekit tekivät kadun yhtä valoisaksi kuin keskipäivällä. Hienointakin painatusta olisi voinut helposti lukea. Etäämmältä kuului pienten heittopommien räiske ja kuularuiskujen rätinä ja vieläkin kauempaa kokonainen sarja räjähdyksiä. Minä ryömin takaisin vuoteelleni hevosloimien alle.
Kun uudestaan heräsin, näin kalpeankeltaista valoa virtaavan ylitseni. Se oli uuden päivän sarastusta. Ryömin jälleen kadunpuoleisten ikkunain luo. Ilman täytti jylhä savupilvi, jonka tuon tuostakin lävisti kirkas tulenliekki. Toisella puolen katua hoiperteli poloinen orja. Toista kättään hän pusersi kylkeään vasten ja jätti jälkeensä verisen juovan. Hänen silmänsä vilkuilivat, ja niistä kuvastui epävarmuus ja kauhu. Kerran hän katsoi suoraan minuun, ja hänen kasvoillaan näkyi haavoitetun ja takaa-ajetun eläimen tuska. Hän näki minut, mutta meidän välillämme ei ollut olemassa minkäänlaista heimolaisuussuhdetta eikä hän tuntenut mitään sellaista kiintymystä, mikä on ominaista ihmisille, jotka ymmärtävät toisiaan, sillä hän tuijotti eteensä kulkien laahustaen. Hän ei odottanut apua miltään taholta. Hän oli orja suuressa orjametsästyksessä, jonka herrat olivat aloittaneet. Ainoa, mitä hän voi toivoa, mitä hän etsi, oli jokin kolo, mihin hän voisi ryömiä ja kätkeytyä kuin elukka. Nopeaa vauhtia kulkeva sairasvaunu lähimmässä kadunkulmauksessa säikäytti hänet. Sairasvaunut eivät olleet hänenkaltaisiaan olentoja varten. Voihkaisten tuskissaan hän heittäytyi erääseen ovikäytävään. Ja hetkistä myöhemmin hän jälleen hoiperteli kadulle.
Minä palasin loimivuoteelleni ja odotin tuntikauden Garthwaitea. Päänkivistykseni ei ollut vielä tauonnut, vaan oli pikemminkin lisääntymään päin. Ainoastaan kovasti ponnistaen saatoin avata silmäni ja katsella ympärilleni, ja se tuotti minulle sietämätöntä tuskaa. Heikkona ja hoippuen kiipesin rikotusta ikkunasta kadulle ja lähdin kävelemään, vaistomaisesti pyrkien pois tuosta kamalasta teurastushuoneesta. Senjälkeen minua vaivasi painajainen. Seuraavien tuntien tapaukset muistan niinkuin pahan unen. Eräät ovat painuneet syvälle mieleeni, mutta niitä erottavat toisistaan pitkät tajuttomuuden väliajat. Mitä noina väliaikoina tapahtui, sitä en tiedä enkä koskaan tule tietämään.
Muistan kadunkulmauksessa kompastuneeni erään miehen jalkoihin. Siinä virui tuo vainottu viheliäinen raukka, joka oli laahustanut piilopaikkani sivuitse. Miten selvään muistankaan hänen kurjat, säälittävät, känsäiset kätensä, kun ne lepäsivät katukivityksellä — kädet, jotka muistuttivat enemmän kavioita ja käpäliä kuin käsiä, rustottuneet ja käpristyneet elinkautisesta raatamisesta, kämmenpuolella puolen tuuman paksuinen kovettunut nahka. Olento eli vielä silloin.
Senjälkeen suloisesti pimeni silmissäni. En tietänyt mitään, enkä välittänyt mistään, minä vain hoipertelin eteenpäin etsien turvapaikkaa. Seuraava painajaispaikkani oli eräs hiljainen kuolleitten katu. Minä tulin sille arvaamatta niinkuin vaeltaja metsäseudussa tapaa yksinäisen virran. Mutta tämä virta vain ei juossut. Sen oli kuolema jähmettänyt. Reunasta reunaan se oli ruumiita täynnä. Kadotuksen kansaparka, ajometsästyksessä kaadetut orjat. Minä katselin ympärilleni. Ei kuulunut minkäänlaista ääntä. Äänettömät rakennukset katselivat tätä näkyä lukemattomine ikkunoineen. Ja yhden ainoan kerran minä näin käsivarren, joka liikahti tuossa kuoleman virrassa. Vakuutan, että se liikahti, väännähtäen kuoleman tuskassa, ja samassa kohosi pää, kasvot sanomattoman kauhun väänteissä, huulet liikkuivat, ja sitten se jälleen vaipui alas eikä liikahtanut sen koommin.
Muistan toisenkin kadun äänettömine rakennuksineen ja sen hälinän, joka herätti minut horroksista, kun jälleen näin kadotuksen kansan, tällä kertaa juoksevana virtana. Ja oitis minä käsitin, että tässä ei ole mitään pelkäämistä. Virta liikkui hitaasti ja täytti ilman kirouksilla, vaikerruksilla, vanhusten rupatuksilla, hysterian ja mielipuolisuuden äännähdyksillä. Tämän lauman muodostivat näet hyvin vanhat, heikot ja sairaat, avuttomat ja toivottomat, köyhälistökaupungin koko hylkyväki. Tuon suuren kaupunginosan palo oli ajanut tämän lauman keskelle verisiä katutaisteluja. Enkä tiedä, mihin nämä ihmiset lopulta joutuivat.[1]
[1] Pitkät ajat pysyi ratkaisemattomana kysymys siitä, syttyikö eteläinen köyhälistökaupunki itsestään vai polttivatko sen sotamiehet. Mutta myöhemmin tiedetään varmasti, että sen sytytti sotaväki päällystönsä käskystä.