»Hyvä on», keskeytti piispa. »Eikä mikään estä tuota jaotusta olemasta sovinnollinen.»
»Te näytätte nyt jo unohtaneen, mistä me alussa sovimme», vastasi Ernest. »Me olimme yksimielisiä siitä, että keskinkertainen ihminen on itsekäs. Hän, tuo todella olemassaoleva ihminen. Te olette kohonnut ilmaan ja hankitte jakoa sellaisten ihmisten kesken, joita ei ole olemassa. Mutta palataksemme maan päälle, työmies, ollen itsekäs, tahtoo tuossa jaossa saada omalle osalleen niin paljon kuin mahdollista. Kun on kysymys saman kasan jakamisesta, ja kun kaksi ihmistä tahtoo saada kaiken, mitä voi saada samasta kasasta, niin syntyy etujen ristiriita. Tämä se on se työn ja pääoman välinen etujen ristiriita. Ja se on sovittamaton ristiriita. Niin kauan kuin on olemassa työmiehiä ja kapitalisteja, he riitelevät jaosta. Jos olisitte San Franciscossa tänä iltana, olisi teidän liikuttava jalkaisin. Siellä on raitiotieliikenne pysähdyksissä.»
»Uusi lakkoko?»[1] kysyi piispa hämmästyneenä.
[1] Riitaisuudet olivat ihan tavallisia noina järjettöminä ja mielivaltaisina aikoina. Joskus työmiehet tekivät lakon. Joskus kapitalistit kieltäytyivät antamasta työtä. Sellaisina aikoina useinkin tuhottiin paljon omaisuutta ja menetettiin ihmishenkiä. Tämä on meille yhtä käsittämätöntä kuin sekin, että sen ajan miehillä oli tapana paiskoa huonekaluja palasiksi riitautuessaan vaimojensa kanssa.
»Siellä riidellään raitioteiden tulojen jakamisesta.»
Piispa Morehouse hämmästyi.
»Se on väärin!» hän huusi. »Se johtuu työväen lyhytnäköisyydestä. Kuinka he voivat toivoa säilyttävänsä meidän myötätuntoisuutemme.»
»Kun meidän täytyy kävellä», sanoi Ernest ovelasti.
Mutta piispa Morehouse ei ollut kuulevinaan, vaan jatkoi:
»Heidän näköpiirinsä on liian ahdas. Ihmisten pitäisi olla ihmisiä eikä petoja. Siellä tulee olemaan väkivaltaisuuksia ja murhia ja surevia leskiä ja orpoja. Pääoman ja työn tulisi olla sovussa keskenään. Niiden tulisi työskennellä käsi kädessä molemminpuoliseksi edukseen.»