»Tietysti olisin», huudahti hän suuttuneena. »Minunkin on elettävä, eikö olekin?»
»Hänellä on vaimo ja lapsia», huomautin moittivasti.
»On minullakin vaimo ja lapsia», hän ehätti sanomaan. »Ja tässä maailmassa ei ole muita kuin minä, jotka välittäisivät siitä, kuolevatko he nälkään vai eivätkö.»
Hänen kasvonsa lauhtuivat yht'äkkiä, ja hän avasi kellonsa näyttääkseen minulle sen kuoreen liimatun naisen ja kahden pikkutytön valokuvan.
»Tässä he ovat. Katsokaahan. Meillä on ollut kovat ajat kestettävänämme.
Olin toivonut voivani lähettää heidät maalle, jos olisin voittanut
Jacksonin jutun. He eivät pysy terveinä täällä, mutta eihän minulla ole
varoja lähettää heitä maalle.»
Kun aloin tehdä lähtöä, niin hän rupesi jälleen vikisemään.
»Minulla ei ollut minkäänlaisia edellytyksiä. Eversti Ingram ja tuomari Caldwell ovat hyviä ystäviä. Tosin en tahdo sanoa, että se ystävyys olisi ratkaissut tämän oikeusjutun, jos minun olisi onnistunut pusertaa heidän vierasmiehiltään kunnollinen todistus. Ja silti minun täytyy sanoa, että tuomari Caldwell teki kaikkensa estääkseen minua siitä. Niin, tuomari Caldwell ja eversti Ingram kuuluvat samaan salaseuraan ja samaan klubiin. He asuvat samassa kaupunginosassa — missä minun ei kannattaisi asua. Ja heidän vaimonsa seurustelevat keskenään. He käyvät myötäänsä toistensa luona korttia pelaamassa.»
»Ja yhtä kaikki te arvelette, että Jacksonilla oli oikeus puolellaan?» kysyin pysähtyen kynnykselle.
»Minä en arvele, minä tiedän sen», kuului hänen vastauksensa. »Ja ensin minä luulin, että hän tosiaankin voittaisi oikeudessa. Mutta siitä en virkkanut mitään vaimolleni. En tahtonut tuottaa hänelle pettymystä. Hän oli jo muutenkin niin innostunut tuohon aiottuun virkistysmatkaan.»
»Miksi ette kiinnittänyt oikeuden huomiota siihen seikkaan, että Jackson menetti kätensä koettaessaan estää koneistoa vahingoittumasta?» kysyin Peter Donnellylta, eräältä niistä työnjohtajista, jotka oli kutsuttu todistajiksi.