[1] Toinen vallankumous oli todellakin kansainvälinen. Se oli jättiläissuunnitelma, niin suunnattoman suuri, että sitä ei olisi voinut yksi mies tehdä. Työväki maailman kaikissa oligarkioissa oli valmiina nousemaan merkin saatuaan. Saksa, Ranska, Italia ja koko Austraalia olivat sosialistisia maita. Ne tarjosivat apuaan vallankumoukselle. Ja urheasti ne täyttivätkin lupauksensa, sillä onnettomalla seurauksella, että maailman yhdistyneet oligarkiat, toisen vallankumouksen kukistumisen jälkeen, saattoivat näissä maissa oligarkian uudelleen valtaan.
Ajatukseni askartelevat siinä, mikä tekee tuloaan. Minä olen elänyt siinä yöt ja päivät ja niin pitkän aikaa, että se on alituisesti mielessäni. Siksipä en voikaan ajatella puolisoani muistamatta sitä. Hänhän oli sen sielu, ja miten voisin minä erottaa ajatuksissani toisistaan nuo kaksi.
On tunnettua, miten hän ponnisteli vapauden puolesta ja miten katkerasti hän sai siitä kärsiä. Minäpä sen tiedän, joka olen hänen kanssaan ollut nämä kaksikymmentä jännityksen vuotta. Minä tunnen hänen kärsivällisyytensä, hänen väsymättömän ponnistelunsa, hänen horjumattoman uskollisuutensa sille asialle, jonka edestä hän ainoastaan kaksi kuukautta sitten uhrasi elämänsä.
Koetan kirjoittaa yksinkertaisesti ja kertoa tässä, kuinka Ernest Everhard astui elämäni piiriin — miten hänet ensin kohtasin, miten hän kasvoi, kunnes tulin osaksi hänestä, sekä niistä valtavista muutoksista, mitkä hän aiheutti minun elämässäni. Tällä tavoin katselkaa häntä minun silmilläni ja oppikaa tuntemaan hänet sellaisena kuin minä hänet tunsin — paitsi niitä suhteita, jotka ovat liian salaisia ja suloisia minun kertoa.
Helmikuussa v. 1912 tapasin hänet ensimmäisen kerran, kun hän, kutsuttuna isäni[1] toimeenpanemille päivällisille, saapui meidän kotiimme Berkeleyssa. En voi sanoa, että ensimmäinen vaikutelmani hänestä olisi ollut hänelle edullinen. Hän oli yksi niistä monista vieraista, jotka olivat saapuvilla, ja vierashuoneessa, mihin me kaikki kokoonnuimme odottamaan vielä saapumattomia vieraita, hän ei näyttänyt olevan paikallaan. Oli »pappien ilta», kuten isäni sitä leikillään nimitti, ja Ernest ei todellakaan soveltunut noiden hengenmiesten joukkoon.
[1] John Cunningham, Avis Everhardin isä, oli professori valtion yliopistossa Berkeleyssa, Kaliforniassa. Hänen erikoisalanaan oli fysiikka, ja hän oli sangen huomattava tiedemies alallaan.
Ensiksikään hänen vaatteensa eivät soveltuneet hänen ylleen. Hänellä oli päällään mustasta kankaasta tehty valmiina ostettu puku. Hänen jykevät lihaksensa, varsinkin hartioiden kohdalta, vetivät takin poimuille. Hänen niskansa oli oikea nyrkkitaistelijan[1] niska, paksu ja jäntevä. Tämä nyt siis oli se yhteiskuntafilosofi ja entinen hevosenkengittäjä, jonka isäni oli löytänyt.
[1] Siihen aikaan miehet tappelivat rahapalkinnosta paljain nyrkein. Kun toinen oli peitottu tunnottomaksi tai kuoliaaksi, sai toinen rahat.
Ja sitten kun hän pudisti minun kättäni! Hänen kädenpuristuksensa oli luja ja voimakas, mutta minua hän katseli rohkeasti mustilla silmillään — liian rohkeasti minun mielestäni. Minä nähkääs olin muodostunut ympäristöni mukaiseksi ja siihen aikaan tunsin voimakasta luokkavaistoa. Sellainen rohkeus olisi ollut suorastaan anteeksiantamatonta, jos siihen olisi tehnyt itsensä syylliseksi minun omaan luokkaani kuuluva mies. Minä en voinut olla luomatta katsettani alas, ja tuntuipa oikein keventävältä, kun hän siirtyi sivuitseni ja minä käännyin tervehtimään piispa Morehousea — joka oli suosikkini, herttainen ja totinen keski-ikäinen mies, jolla oli Kristus-kasvot ja joka oli hyvä ja oppinut mies.
Mutta rohkeus, jonka minä käsitin olevan häikäilemättömyyttä, oli ilmaus Ernest Everhardin todellisesta luonteesta. Hän oli koruton, kursailematon, pelkäämätön, eikä hän tahtonut tuhlata aikaa totunnaisten tapojen lukemattomien sääntöjen noudattamiseen. »Sinä miellytit minua», hän selitti kauan sen jälkeen, »ja miksi en olisi antanut silmieni nauttia suloisesta näystä.» Minä sanoin, että hän ei pelännyt mitään. Hän oli ylimys luonnostaan, vaikkakin hän kuului ei-ylimysten piiriin. Hän oli yli-ihminen, vaaleaverinen peto, jollaista Nietzsche[1] on kuvannut, ja sen lisäksi hän oli kansanvaltaisuuden aatteen läpitunkema.