Suuremman vaikutuksen kuin hänen sanansa teki se tapa, millä hän ne lausui. Minä hätkähdin kuullessani hänen ensimmäisen sanansa. Hänen äänensä oli yhtä ylväs kuin hänen silmänsä. Se oli sotatorven puhallusta. Koko pöytä hätkähti, ja yhdellä iskulla oli yksitoikkoisuus karkoitettu tiehensä.
»Mikä sitten on niin kauhean nurinkurista ja arvotonta meidän ajatustavassamme, nuori mies?» kysyi tohtori Hammerfield, ja nyt jo oli hänen äänessään ja esiintymisessään huomattavana jonkinlaista katkeruutta.
»Te olette metafyysikkoja. Te voitte todistaa metafysiikkanne avulla mitä hyvänsä; ja niin menetellen jokainen metafyysikko voi todistaa jokaisen toisen metafyysikon vääräksi — mielensä mukaan. Te olette kaiken laillisen järjestyksen vihollisia ajatuksen valtakunnassa. Te olette mielettömiä maailmojentekijöitä. Jokainen teistä asuu itse luomassaan maailmassa, joka on tehty hänen omista haaveistaan ja toiveistaan. Te ette tunne sitä maailmaa, missä elätte, eikä teidän ajattelullanne ole mitään pohjaa todellisuuden maailmassa.
»Tiedättekö, mitä johtui mieleeni tuossa istuessani ja kuunnellessani teidän loppumatonta juttuanne. Teitä katsellessani muistin keskiajan skolastikkoja, jotka oppineisuuden kaikella vakavuudella pohtivat kysymystä, kuinka monta enkeliä mahtuisi tanssimaan neulan kärjellä. Tehän, hyvät herrat, olette yhtä vieraita kahdennenkymmenennen vuosisadan älylliselle elämälle kuin intiaanien poppamies kymmenentuhatta vuotta sitten lepytellessään jumalia loitsuillaan.»
Ernest innostui puhuessaan; hänen kasvonsa hehkuivat, hänen silmänsä säihkyivät, ja hänen leukansa vavahteli omituisen kaunopuheisesti. Se oli hänen tapaistaan, sillä tavoin hän aina teki ihmisiin järkyttävän vaikutuksen. He aina unohtivat itsensä hänen hyökätessään heidän kimppuunsa tuolla musertavalla, kurikoivalla tavallaan. Ja nytkin he unohtivat itsensä. Piispa Morehouse eteenpäin kumartuneessa asennossa kuunteli tarkkaavaisesti. Äärimmäinen suuttumus ja kiukku kuvasteli tohtori Hammerfieldin kasvoilla. Ja samoin toisetkin olivat ärtyneet, jotkut hymyillen pilkallisella ja ylhäisellä tavallaan. Minusta se tuntui hauskalta. Minä katsahdin isään, peläten että hän purskahtaisi nauruun nähdessään tuon ihmispommin vaikutuksen, minkä hän itse oli meidän keskellemme viskannut.
»Teidän väitteenne ovat jokseenkin epämääräisiä», keskeytti tohtori Hammerfield. »Lausukaapa täsmällisesti, mitä te tarkoitatte sanoessanne meitä metafyysikoiksi.»
»Minä sanon teitä metafyysikoiksi sen tähden, että te järkeilette metafyysillisesti», jatkoi Ernest. »Teidän ajatustapanne on vastakkainen tieteelliselle ajatustavalle. Teidän päätelmiltänne puuttuu pitäväisyys. Te voitte todistaa kaikki ettekä mitään, eikä löydy teidän joukostanne kahta, jotka voisivat päästä yksimielisyyteen jostakin asiasta. Jokainen teistä sukeltaa omaan tietoisuuteensa, jos on kysymys itsensä tai maailmankaikkeuden selittämisestä. Yhtä vähän kuin te voitte nostaa itseänne ylös saappaanrakseista, yhtä vähän voi tietoisuutta selittää tietoisuudella.»
»Minä en oikein ymmärrä», sanoi piispa Morehouse. »Mutta minusta tuntuu, että kaikki mielteet ovat metafyysillisiä. Matematiikka, tuo tarkin ja vakuuttavin kaikista tieteistä, on ehdottomasti metafyysillinen. Tieteellisen ajattelijan jokainen ajatusprosessi on metafyysillinen. Ettekö myönnä sitä?»
»Te ette ymmärrä, kuten sanoitte», Ernest vastasi. »Metafyysikko järkeilee lähtökohtana oma itse. Tiedemies järkeilee lähtökohtana kokemukseen perustuvat tosiasiat. Metafyysikko aloittaa järkeilynsä määrätystä oppijärjestelmästä ja liikkuu tosiasioita kohti; tiedemies sitävastoin aloittaa tosiasioista ja pyrkii teorioja kohti. Metafyysikko selittää maailmankaikkeutta itsensä kautta; tiedemies selittää itsensä maailmankaikkeuden kautta.»
»Jumalan kiitos, ettemme ole tiedemiehiä», mutisi tohtori Hammerfield hyvillään.