Isässäni mahtoi olla aika lailla seikkailijan verta. Hän näet käsitti meidän onnettomuutemme jonkinlaisena seikkailuna. Hänessä ei voinut huomata suuttumusta eikä edes katkeruutta. Hänessä oli liian paljon ajattelijaa, ja hän oli liian yksinkertainen elämäntavoiltaan kaivatakseen mukavuutta, mistä meidän nyt oli luovuttava. Niinpä kun me sitten muutimme asumaan Market-streetin eteläpuolella olevaan köyhälistönkaupunginosaan San Franciscossa, hän antautui tähän seikkailuun oikealla lapsen hartaudella ja innostuksella, johon liittyi tavattoman älyn terävä näkö ja taju. Hän ei koskaan kangistunut mieleltään. Hänellä ei ollut vääriä arvokäsityksiä. Sovinnaiset tai totunnaiset arvot eivät koskaan olleet hänen edessään minkään arvoisia. Ainoat arvot, mitä hän tunnusti, olivat matemaattisia ja tieteellisiä tosiasioita. Minun isäni oli suurisuuntainen mies. Muutamissa suhteissa hän oli vielä suurempi kuin Ernest, jota suurempaa en ole tavannut.
Minäkin löysin jonkinlaista viihdytystä tästä meidän elämänmuutoksestamme. Jollei muuta, niin olinhan ainakin vapautunut siitä järjestelmällisestä vainosta, mitä oli niin runsain määrin tullut meidän osaksemme siitä pitäen, kun jouduimme oligarkian vihoihin. Ja minulle tuo muutos oli niinikään seikkailua, ja vielä kaikista suurenmoisinta lajia, sillä se oli rakkausseikkailua. Meidän elämässämme tapahtunut muutos joudutti meidän avioliittoamme, ja minä olin jo silloin Ernestin vaimo, kun muutimme asumaan noihin neljään huoneeseen San Franciscon laitakaupungilla.
Lyhyesti kerrottuna tämä juttu kuuluu näin: Minä tein Ernestin onnelliseksi. Minä ilmestyin hänen myrskyiseen elämäänsä, en uutena häiritsevänä voimana, vaan rauhan ja levon lähteenä. Minä annoin hänelle lepoa. Se oli minun rakkauteni palkka hänelle. Mitä suurempaa siunausta olisinkaan voinut toivoa kuin tuoda unhotusta ja sytyttää valoisaa iloa hänen väsyneisiin, poloisiin silmiinsä?
Nuo armaat, väsyneet silmät! Hän työskenteli uutterammin kuin kukaan, koko ikänsä hän oli työskennellyt toisten ihmisten hyväksi. Se oli hänen ihmisarvonsa mitta. Hän oli humanisti ja rakastaja. Ja hän, jonka suonissa virtaili taistelijan veri, jolla oli jättiläisen ruumis ja kotkan mieli — hän oli niin hyvä ja hellä kuin runoilija. Ja hän olikin runoilija. Teon laulaja. Ja koko elämän iän hän lauloi ihmisyyden laulua. Ja hän teki sen sulasta ihmisrakkaudesta, ja ihmisten tähden hän antoi henkensä ja ristiinnaulittiin.
Ja kaiken sen hän teki toivomatta palkintoa vastaisuudessa. Hänen käsityksensä mukaan tulevaista elämää ei ollut olemassa. Hän, joka hehkui kuolemattomuutta, kielsi itseltään kuolemattomuuden — sellainen oli hänen tarinansa. Häntä, joka oli mieleltään niin lämmin, vallitsi tuo kylmä ja kielteinen filosofia, materialistinen monismi. Minä tapasin kiusata häntä sanomalla, että minä mittasin hänen kuolemattomuuttaan hänen sielunsa mitalla. Silloin hän aina nauroi, hänen käsivartensa kurottuivat minua kohti, ja hän sanoi minua suloiseksi metafyysikokseen. Ja sellaisissa tilaisuuksissa tuo väsähtänyt ilme aina katosi hänen silmistään, ja niihin ilmestyi rakkauden onnen loiste, joka sellaisenaan kelpasi riittäväksi todistukseksi hänen kuolemattomuudestaan.
Hän tapasi niinikään sanoa minua dualistikseen. Ja hän selitti, miten Immanuel Kant puhtaan järjen avulla kumosi järjen, palvellakseen Jumalaa. Ja hän todisti, miten minä olen tehnyt itseni samanlaiseen menettelyyn vikapääksi. Kun minä tunnustin olevani syyllinen, mutta samalla puolustin tuota menettelytapaa erittäin järjellisenä, hän veti minut lähemmäksi itseään ja hymyili niinkuin ainoastaan Jumalan lapset voivat hymyillä. Minä tapasin väittää, että perinnöllisyys ja ympäristö voivat selittää hänen omaa alkuperäänsä ja erikoisia luonteenominaisuuksiaan yhtä vähän kuin tieteen kylmä sormi voi saada selville elämän sisintä olemusta.
Kun hän sanoi minua suloiseksi metafyysikokseen, niin minä sanoin häntä kuolemattomaksi materialistikseni. Ja niin me rakastimme ja olimme onnellisia; ja minä annoin hänelle anteeksi hänen materialisminsa hänen suurenmoisen työnsä tähden, johon hän ryhtyi toivomatta siitä sielulleen voittoa, ja sen tähden, että hän oli niin vaatimaton.
Mutta oli hän ylpeäkin. Kuinka hän olisi saattanut olla kotka olematta ylpeä? Hänen vakaumuksensa mukaan rajoitettu, kuolevainen elämän siru, joka tuntee itsensä Jumalan kaltaiseksi, on enemmän kuin Jumala. Siten hän ylisti sitä, mitä hän sanoi kuolevaisuudeksi. Hän lausui mielellään säkeitä eräästä runoelmasta. Hän ei ollut koskaan nähnyt sitä runoa kokonaisuudessaan eikä tietänyt, kuka sen oli sepittänyt. Liitän sen tähän, koska se on omansa kuvaamaan hänen elämänkäsitystään. Sillä kuinka voisi ihminen, joka lausuu tämän runon väreilevällä, hehkuvalla äänellä ja haltioissaan, kuinka voisi sellainen ihminen olla pelkkä kuoleva tomu, harhaileva voima, haihtuva muoto?
On riemun suurin runsaus mun synnyinoikeutein — en kohtaloain kiittää voi ma koskaan kylliksein. Ja vaikka kuolon jokaisen ma kärsin, minkä ihminen olenhan juonut kumminkin ma maljast' autuuden. Ma tunnen voiman nautinnon ja hurman naisen suutelon — elämän viini huulillain ma iloon humallun. Ens-maljani! — sen elo saa. mut toinen juhlii kuolemaa! Ja joku toinen »minä» juo ne maljat kuoltuain.
Jumala, mies sun ajamas oon onnest' Edenin… Mut siellä sinun uhmallas ain' elän kuitenkin. Pois kirpoo multa murheen ies, kun maata katselen: on kaunis mulla kotilies, on linna autuuden!