Minä ojensin käteni. Hän pudisti sitä, mutta hänen kätensä tuntui hervottomalta. Hän selvitti kurkkuaan hämmennyksissään, ja minä saatoin nähdä, miten hiki alkoi valua hänen otsaltaan. Selvästi näki, että hän oli pahasti pelästynyt.
»Perunat», mutisi hän väräjävällä äänellä, »ne ovat kalliita».
Me poimimme perunat kadulta ja ladoimme ne takaisin särkyneeseen pussiin, jota hän nyt varovasti piteli kainalossaan. Minä koetin selittää hänelle, miten iloinen olin hänen tapaamisestaan, ja pyysin häntä lähtemään meille suoraa päätä.
»Isä on riemastuva teidät nähdessään», sanoin. »Me asumme ainoastaan kivenheiton päässä tästä.»
»En voi», hän sanoi, »minun täytyy rientää. Hyvää vointia.»
Hän katseli epäröiden ympärilleen, ikäänkuin peläten ilmituloa, ja yritti lähteä liikkeelle.
»Sanokaa, missä asutte, ja minä tulen teitä tervehtimään myöhemmin», hän sanoi nähdessään, että minä kävelin hänen vierellään ja että aioin pitää hänestä kiinni nyt, kun olin hänet löytänyt.
»En», vastasin päättävästi. »Teidän pitää tulla oitis.»
Hän katsahti perunapussiin ja kääröihin, joita hänellä oli toisessa kädessään.
»Se todellakin on mahdotonta», hän sanoi. »Suokaa anteeksi epäkohtelias jäykkyyteni. Mutta jospa tietäisitte…»