Renki pääsi pakenemaan talliin, ja Valkohammas peräytyi Collien terävien hampaiden tieltä tai tarjosi niille hartiansa ja pyöri pyörimistään. Mutta Collie ei herennyt, kuten sen tapana oli sopivan kurituksen annettuaan. Päinvastoin, se kävi joka hetki yhä kiihkeämmäksi, kunnes Valkohammas lopulta heitti arvokkuuden ja pakeni peittelemättä naaraan kynsistä ketojen poikki.
"Sen täytyy oppia jättämään kanat rauhaan", sanoi isäntä. "Mutta minä en voi ruveta sitä opettamaan, ennenkuin tapaan sen itse teossa."
Kaksi päivää myöhemmin tämä tapahtui, mutta paljon suuremmassa mittakaavassa kuin isäntä oli aavistanut. Valkohammas oli tarkannut huolellisesti kanatarhaa ja sen eläjien tapoja. Kun nämä olivat asettuneet yöpuulle, se kapusi eräälle hirsiläjälle. Sen huipulta se pääsi kanahuoneen katolle, kiipesi harjan ylitse ja hyppäsi tarhaan. Hetkistä myöhemmin se oli jo kanakopissa, ja sitten alkoi teurastus.
Kun isäntä aamulla astui kuistille, hänen katseensa kohtasi ensiksi viisikymmentä valkoista Leghorn-kanaa, jotka renki oli asettanut kauniiseen riviin. Hän vihelsi itsekseen hiljaa, alussa hämmästyneenä, sitten ihaillen. Myöskin hänen katseensa kohtasi Valkohampaan, mutta tässä ei ilmennyt vähintäkään häpeän tai syyllisyyden merkkiä. Se esiintyi ylpeänä, ikäänkuin olisi suorittanut kiitettävän ja ansiokkaan teon. Isännän huulet puristuivat lujasti yhteen, kun hän havaitsi olevan välttämätöntä ryhtyä tuohon ikävään työhön. Sitten hän puheli ankarasti tiedottomalle pahantekijälle, ja hänen äänessään oli vain suuttumusta. Myöskin hän painoi Valkohampaan kuonon kiinni surmattuihin kanoihin ja löi sitä samalla tuntuvasti.
Sen koommin ei Valkohammas enää käynyt kanatarhassa rosvoamassa. Tämä oli vastoin lakia, ja se oli oppinut lain. Sitten isäntä vei sen kanatarhaan. Kun Valkohammas näki elävän ravinnon tepastelevan ympärillään ja aivan nenänsä edessä, se tunsi vaistomaisen halun hyökätä kimppuun. Se totteli vaistoa, mutta isännän ääni hillitsi sen. Puoli tuntia asteltiin niin kanatarhassa. Aika ajoin vaisto valtasi Valkohampaan, ja joka kerta, kun se totteli tätä, isännän ääni hillitsi sen. Siten se oppi lain, ja ennenkuin se lähti kanojen alueelta, se oli oppinut kokonaan unohtamaan niiden olemassaolon.
"Kanavarasta ei voi koskaan parantaa." — Tuomari Scott pudisti alakuloisena päätään aamiaispöydässä, kun hänen poikansa kertoi, miten hän oli Valkohammasta opettanut. — "Kun ne kerran saavat sen tavan ja pääsevät veren makuun..." Hän pudisti jälleen alakuloisena päätään.
Mutta Weedon Scott ei ollut samaa mieltä.
"Kuulkaapas nyt, mitä minä teen", hän virkkoi lopulta. "Minä suljen Valkohampaan koko iltapäiväksi kanojen joukkoon."
"Mutta ajattelehan toki kanoja", vastusteli tuomari.
"Ja sen lisäksi", jatkoi poika, "minä maksan sinulle yhden dollarin jokaisesta kanasta, jonka se surmaa."