Se sai toisenkin samanlaatuisen kokemuksen. Kaupunkiin mentäessä oli tienristeyksessä kapakka, ja sen tienoilla oleili kolme koiraa, joiden tapana oli hyökätä sen kimppuun, kun se juoksi ohitse. Isäntä, joka tunsi Valkohampaan tuhoisan tappelutavan, teroitti sille yhtämittaa lakia, ettei sen pitänyt tapella. Tämä oli oppinut sen hyvin, mutta seurauksena oli, että se joutui aina kovaan ahdinkoon kulkiessaan kapakan ohitse. Ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen sen ärinä piti kyllä nuo kolme koiraa loitolla; mutta ne seurailivat sitä luskuttaen ja härnäten. Tätä kesti jonkun aikaa. Kapakan miehet rupesivat yllyttämään koiria, ja eräänä päivänä he julkisesti usuttivat ne Valkohampaan kimppuun. Isäntä pysähdytti rattaat.
"Käy kiinni!" sanoi hän Valkohampaalle.
Mutta Valkohammas ei voinut uskoa sitä. Se katsoi isäntää ja katsoi koiria. Sitten se katsoi jälleen isäntään kiihkeästi ja kysyväisesti.
Isäntä nyökkäsi.
"Käy kiinni, poika. Syö suuhusi ne."
Valkohammas ei enää epäröinyt. Se kääntyi ja hypähti ääneti vainoojainsa keskelle. Kaikki kolme olivat sitä vastassa. Siinä äristiin ja muristiin ankarasti, hampaat iskivät vastatusten ja ruumiit kierivät hiekassa. Tomu nousi pilvenä ja verhosi taistelevat. Mutta muutaman minuutin perästä kaksi koiraa vääntelehti sorassa ja kolmas pakeni täyttä vauhtia. Se loikkasi ojan yli, livahti aidan lomitse ja kiiti kentän poikki. Valkohammas seurasi liukuen suden lailla ja vauhdilla, nopeasti ja ääneti, ja kentän keskellä se saavutti ja surmasi koiran.
Tämä kolminkertainen murha tuotti sille rauhan koirien puolelta. Juttu levisi pitkin laaksoa, ja asukkaat pitivät huolta siitä, etteivät heidän koiransa kiusanneet Tappelu-sutta.
NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Viisas susi.
Kuukausia kului. Etelässä oli runsaasti ravintoa, jota sai työtä tekemättä, ja Valkohammas varttui lihavaksi ja eleli onnellisena. Se ei ollut vain maantieteellisessä etelässä, se oli elämän etelämaissa. Ihmisten ystävällisyys lämmitti sitä kuin aurinko, ja se versoi kuin hyvään maahan istutettu kukkanen.