Eräänä päivänä naaras houkutteli sen pitkälle retkelle halki niittyjen, metsään. Oli juuri sellainen iltapäivä, jolloin isännän oli tapana lähteä ratsastamaan, ja Valkohammas tiesi tämän. Hevonen seisoi satuloituna oven edessä. Mutta siinä oli jotain syvemmällä kuin kaikki opitut lait, kuin tavat, jotka olivat sitä muokanneet, syvemmällä kuin rakkaus isäntää kohtaan, kuin itse halu elää. Ja kun Collie epäröinnin hetkellä töykkäsi sitä ja livisti tiehensä, se kääntyi seuraamaan. Sinä päivänä isäntä sai ratsastaa yksinään; ja metsässä Valkohammas juoksi rinnan Collien kanssa, kuten sen emo Kitshi ja vanha Silmäpuoli olivat menneinä aikoina juosseet hiljaisessa pohjolan salossa.
VIIDESKOLMATTA LUKU.
Siunattu susi.
Näihin aikoihin sanomalehdet olivat täynnä kertomuksia eräästä pahantekijästä, joka rohkeasti oli paennut San Quentinin vankilasta. Hän oli hurja mies. Jo alun pitäen hän oli muodostunut luonteeltaan vinoksi, eikä se suinkaan ollut parantunut yhteiskunnan muokkaamana. Yhteiskunnan kädet ovat kovat, ja tämä mies oli räikeä näyte sen käsialasta. Hän oli peto — tosin ihmispeto, mutta siitä huolimatta niin hirvittävä, että hänet voi parhaiten lukea lihansyöjäin joukkoon.
San Quentinin vankilassa hän oli osoittautunut parantumattomaksi. Rangaistus ei ollut saanut hänen uhmaansa murretuksi. Hän saattoi kuolla valittamatta ja viimeiseen asti taistellen, mutta hän ei voinut elää kuritusta sietäen. Kuta hurjemmin hän taisteli, sitä kovakouraisemmin yhteiskunta häntä piteli, ja kovakouraisuus taas teki hänet vain hurjemmaksi. Pakkonuttu, nälkä ja pieksäminen eivät olleet Jim Hallille soveltuvia kasvatuskeinoja; mutta juuri niitä häneen nähden käytettiin. Niitä hän oli saanut osakseen siitä pitäen, kuin hän eli pienenä poikasena San Franciscon slummeissa, jolloin hän vielä oli pehmeää savea ja taipuisa muodostumaan yhteiskunnan käsissä.
Ollessaan kolmatta kertaa vankilassa Jim Hall kohtasi vartijan, joka oli melkein yhtä kurja peto kuin hän itse. Vartija kohteli häntä kunnottomasti, valehteli hänestä johtajalle, sai riistetyksi häneltä kaikki edut, vainosi häntä. He erosivat toisistaan siinä, että vartijalla oli avainkimppu ja revolveri, Jim Hallilla oli vain tyhjät kädet ja hampaat. Mutta eräänä päivänä hän hyökkäsi vartijan kimppuun ja upotti hampaansa tämän kurkkuun kuten petoeläin ikään.
Tämän jälkeen Jim Hall joutui parantumattomain selliin. Siinä hän eli kolme vuotta. Selli oli kauttaaltaan raudasta. Hän ei päässyt siitä milloinkaan ulos. Hän ei nähnyt koskaan taivasta eikä auringonpaistetta. Päivä oli hämärää ja yö mustaa äänettömyyttä. Hän oli elävältä haudattuna rautahaudassa. Hän ei nähnyt ainoatakaan elävää olentoa, ei puhellut yhdenkään ihmisen kanssa. Kun hänelle työnnettiin ruokaa, hän karjui kuin peto. Kaikkia hän vihasi. Yöt ja päivät hän saattoi mölytä koko maailmaa vastaan raivoten. Sitten hän ei päästänyt ääntäkään kokonaisiin viikkoihin, raadellen mustassa hiljaisuudessa omaa sieluaan. Hän oli ihminen ja hirviö, kauhun luoma niin kammottava, kuin milloinkaan on kummitellut hullaantuneiden aivojen harhanäyissä.
Ja sitten hän karkasi eräänä yönä. Johtaja sanoi, että se oli mahdotonta, mutta koppi oli tyhjä ja sen kynnyksellä makasi vartija kuolleena. Kahden toisen vartijan ruumiit osoittivat, mitä tietä hän oli kulkenut vankilan halki ulkomuureille, ja hän oli tappanut paljain käsin melua karttaakseen.
Hänellä oli hallussaan murhattujen vartijoiden aseet, ja nyt hän oli kuin elävä asevarasto, joka pakeni vuorien ylitse yhteiskunnan järjestyneen voiman ahdistamana. Hänen hengestään oli luvattu suuri palkinto. Ahnaat talonpojat vahtivat häntä pyssy kädessä. Hänen verellään saattoi kenties suorittaa jonkun kiinnityslainan tai lähettää poikansa kouluun. Kansalaiset, jotka kunnioittivat laillista järjestystä, ottivat luodikon seinältä ja lähtivät häntä tavoittelemaan. Parvi verikoiria seurasi hänen verisiä jälkiään. Ja lain vainukoirat, yhteiskunnan palkatut tappelueläimet, pysyttelivät puhelimen ja lennättimen ja ylimääräisten junain avulla yöt ja päivät hänen kintereillään.
Toisinaan he saavuttivat hänet, ja miehet astuivat kohti kuin sankarit tai ryntäsivät rautalanka-aitojen lävitse ihastuttaen yleisöä, joka luki näistä tapahtumista aamiaispöydässä. Sellaisten kohtausten jälkeen kuljetettiin kaupunkeihin kuolleita ja haavoittuneita, ja heidän sijaansa astui uusia miehiä, joiden mieli paloi ihmisajoon.