"Senkin kirottu vekara." Bill puhui vakavasti ja verkalleen, ilmaisematta laisinkaan, että hänet oli vallannut kiukku. "Kun ei voinut kalvaa itseään irti, niin kalvaapas vain Pukarin vapaaksi."
"No niin, Pukari on ainakin päässyt vaivoistaan; kyllä se on nyt jo sulamassa ja hölskyy pitkin seutua parinkymmenen suden vatsassa." Sellaisen hautapuheen sai Henryltä tämä viimeksi menetetty koira. "Otappas kahvia, Bill."
Mutta Bill pudisti päätään.
"Ota pois", pyyteli Henry kannua kohottaen.
Bill työnsi kuppinsa syrjään. "Hiisi minut vieköön, jos sen teen. Sanoinhan, etten huolisi, jos joku koirista joutuisi kadoksiin, enkä huolikaan."
"Se on hiivatin hyvää kahvia", virkkoi Henry viekoitellen.
Mutta Bill oli itsepäinen, hän söi kuivan aamiaisen, ja palan painimeksi hän muristen kiroili Korvapuolta sen tekemästä kepposesta.
"Sidon ne tänä iltana niin etäälle toisistaan, etteivät ulotu", sanoi Bill matkalle lähdettäessä.
He olivat vaeltaneet hiukan neljättä sataa jalkaa, kun Henry, joka kulki edellä, kumartui ja otti maasta jotain, johon hänen lumikenkänsä oli sattunut. Oli pimeä eikä hän voinut nähdä sitä, mutta hän tunsi sen kosketuksesta. Hän heitti sen taakseen, niin että se osui rekeen ja ponnahti siitä Billin lumikengille.
"Ehkä tarvitset tuota illalla", sanoi Henry.