"Sinun olisi parasta pysytellä reen luona", vastusteli toveri. "Sinulla on vain kolme patruunaa, eikä tässä tiedä, mitä saattaa tapahtua."
"Kukas tässä nyt koikkuu?" kysyi Bill härnäillen.
Henry ei vastannut; hän painalsi eteenpäin yksinään, mutta loi usein huolestuneita katseita taakseen harmaaseen autiuteen, jonne hänen toverinsa oli kadonnut. Tuntia myöhemmin Bill saapui käytettyään hyväkseen oikoteitä, joita reen oli täytynyt vältellä.
"Ne ovat hajallaan ja juoksentelevat laajalti", hän selitti; "pysyvät meidän kintereillämme ja haeskelevat samalla haavaa riistaa. Näes, ne ovat meistä varmoja, mutta tietävät, että saavat vielä odottaa. Sillä välin ne pistävät mielellään poskeensa muuta syötävää, jos sellaista osuu matkan varrelle."
"Sinä tarkoitat, että ne luulevat olevansa meistä varmoja", tokaisi Henry painokkaasti.
Mutta Bill ei kiinnittänyt siihen huomiota.
"Olen nähnyt muutamia niistä. Perin laihoja ne ovat. Eivät liene saaneet muruakaan viikkokausiin, paitsi nyt äskettäin Makkaran ja Sammakon ja Pukarin; ja niitä on niin paljon, ettei se riittänyt pitkälle. Ne ovat tavattoman hoikkia. Kylkiluut ovat ihan näkyvissä ja vatsa aivan selkärankaan asti kutistunut. Ne ovat aika hurjia, sen sanon sinulle. Vielä ne tästä hullaantuvat, ja silloinpa saat nähdä."
Muutamia minuutteja myöhemmin Henry, joka matkasi reen perässä, päästi hiljaisen, varoittavan vihellyksen. Bill kääntyi katsomaan ja pysähdytti sitten tyynesti koirat. Perässä puikahti viimeisestä käänteestä näkyviin karvainen olento. Sillä oli kuono maassa, ja se astui omituisen liukuvasti ja kevyesti. Heidän seisahtuessaan sekin seisahtui, kohottaen päätään ja katsellen heitä kiinteästi sieraimet värähdellen, kun se vainusi ja tutki heidän hajuaan.
"Se on naarassusi", vastasi Bill.
Koirat olivat paneutuneet pitkälleen, ja hän astui niiden ohitse reen taakse toverinsa luo. Yhdessä he tarkastelivat tuota omituista eläintä, joka oli heitä ahdistellut jo päiväkausia ja tuhonnut puolet koiraparvesta.