"Missä lordi Alfred on?" karjui muuan miehistä hänen korvaansa ravistellen häntä tuimasti.
Hän pudisti päätään verkalleen. "Ei, häntä se ei syönyt... Hän kiikkuu eräässä kuusessa viime leiripaikalla."
"Kuollutko?" karjui mies.
"Niin, arkussa makaa", vastasi Henry, ja kiskaisi äreänä olkapäänsä kysyjän käsistä. "Kuules, jätä minut rauhaan ... Olen ihan lopen väsynyt... Hyvää yötä, joka mies."
Hänen silmänsä vilhuivat ja painuivat umpeen. Leuka vaipui rinnalle. Ja kun toiset vetivät hänet alas vaipoille, hänen kuorsauksensa kohosi jo kuuluvana kylmään ilmaan.
Mutta kajahti toinenkin ääni. Kaukainen ja heikko se oli, nälkäisen susilauman huuto, kun se ryhtyi vainuamaan muuta syötävää äsken menettämänsä illallisen sijaan.
NELJÄS LUKU.
Taistelu.
Ihmisäänet ja rekikoirien vinkunan oli ensinnä äkännyt naarassusi, ja se myöskin juoksi ensimmäisenä tiehensä riutuvaan liekkikehään saarretun miehen luota. Lauma ei halusta luopunut saaliistaan, se viivyskeli useita minuutteja kuulostellen tarkemmin, mutta sitten sekin lähti juoksemaan naarassuden jälkiä.
Lauman etunenässä ravasi kookas harmaa susi — yksi sen monista johtajista. Se ohjasi lauman kulkua naarassuden kintereillä. Se myöskin ärisi varoittavasti nuoremmille jäsenille tai iski niitä hampaillaan, kun ne kunnianhimoisina koettivat sivuuttaa sen. Ja se enensi vauhtia nähdessään naarassuden, joka nyt hölkytteli hiljalleen hankea pitkin.