Taistelu alkoi kunniakkaasti, mutta ei päättynyt yhtä kauniisti. On mahdotonta kertoa, minkälainen sen tulos olisi ollut, sillä kolmas susi liittyi vanhukseen, ja yhdessä molemmat johtajat kävivät kolmivuotiaan kimppuun ja ryhtyivät sitä tuhoamaan. Kaikilta puolilta se joutui alttiiksi entisten toveriensa armottomille hampaille. Unohdetut olivat päivät, jolloin ne olivat yhdessä ajaneet riistaa, unohdettu saalis, jonka ne olivat kaataneet maahan, samoin nälkä, jota ne olivat kärsineet. Kaikki tuo kuului menneisyyteen. Nyt oli kysymyksessä rakkaus — ja se on aina ollut ankarampi ja julmempi homma kuin ravinnon hankinta.
Ja sillä välin naarassusi, kaiken syy, istui rauhallisena vuottaen. Olipa se mielissäänkin. Tämä oli sen päivä — eikä se tullut usein — jolloin selkäkarvat nousivat pystyyn ja hammas kalahti toiseen tai repi ja raateli taipuvaa lihaa, yksinomaan sen omistamisen vuoksi.
Ja rakkauden tähden kolmivuotias, jolle tämä oli ensimmäinen sellainen seikkailu, heitti henkensä. Ruumiin kummallakin puolen seisoivat molemmat kilpailijat. Ne tuijottivat naarassuteen, joka istui hymyillen hangella. Mutta vanhempi johtaja oli viisas, hyvin viisas, niin rakkaushommissa kuin taistelussakin. Nuorempi käänsi päätänsä nuollakseen hartiassaan olevaa haavaa. Kaulan kaarros oli kilpailijaan päin. Ainoalla silmällään vanhempi näki tilaisuuden tulleen. Se hyökkäsi alhaalta kimppuun ja iski kurkkuun raateluhampaansa. Se oli pitkä, viiltävä puraisu ja samalla syväkin. Hampaat katkaisivat kurkun valtimon. Sitten se hyppäsi erilleen. Nuori johtaja karjaisi kauheasti, mutta karjahdus katkesi kesken kutittavaksi yskäksi. Verta vuotaen ja yskien, jo voitettuna, se kävi vanhemman kimppuun ja taisteli hengen kaikotessa ruumiista. Jalat herpaantuivat, päivänvalo himmeni silmissä, iskut ja hypyt harventuivat harventumistaan.
Ja kaiken aikaa naarassusi istui hymyillen. Taistelu teki sen epämääräisellä tavalla iloiseksi, sillä tämä oli erämaan kosintaa, luonnon sukupuoli-murhenäytelmää, ja se on murhenäytelmää vain niille, jotka kuolevat. Eloon jääneille se ei ole murhenäytelmää, vaan toteutumista ja täyttymistä.
Kun nuori johtaja makasi lumessa eikä enää liikkunut, niin Silmäpuoli astui naaraan luo. Sen käytöksessä ilmeni osittain voitonriemua, osittain varovaisuutta. Selvästi se odotti töykeyttä, ja suuresti se hämmästyi, kun naaraan hampaat eivät irvistäneetkään sille kiukkua. Ensi kertaa tämä kohteli sitä ystävällisesti. Se nuuski toverin kuonoa, vieläpä alentui hyppimään ja kisailemaankin sen kanssa aivan penikkain tapaan. Ja kaikesta harmaudestaan ja viisaasta kokemuksestaan huolimatta koiras käyttäytyi yhtä penikkamaisesti ja vielä hiukan hullumminkin.
Unohdettuja olivat molemmat kilpailijat ja lumeen punaisella kirjailtu rakkaustarina. Vain kerran ne muistuivat mieleen, kun Silmäpuoli hetkeksi pysähtyi nuolemaan jäykistäviä haavojaan. Silloin sen huulet puolittain vääntyivät murinaan ja niska ja selkäkarvat kohosivat vaistomaisesti; se kyyristyi hyökkäykseen, ja kynnet koukistuivat etsien hangesta tukevampaa jalansijaa. Mutta seuraavassa tuokiossa asia oli unohtunut, kun se juoksi naarassuden perään, joka ujostellen loikki edellä metsän halki.
Sitten ne juoksivat rinnan, kuten hyvät ystävät, jotka ovat yksissä hommissa. Päivät kuluivat, ja ne pysyttelivät toistensa seurassa, ajaen riistaa ja surmaten ja syöden sen yhdessä. Jonkun ajan kuluttua naarassusi rupesi käymään rauhattomaksi. Se näytti etsivän jotain, mitä se ei voinut löytää. Onkalot kaatuneiden puiden alla vetivät sen huomion puoleensa, ja se kulutti paljon aikaa nuuskien suurenpuoleisia lumen peittämiä halkeamia ja luolia kallioissa ja äyräillä. Vanha Silmäpuoli ei siitä välittänyt, mutta se seurasi toveriaan hyvänluontoisena, ja kun tämän tutkimukset muutamin paikoin kävivät tavattoman pitkällisiksi, se paneutui maahan odottamaan, kunnes toinen oli valmis jatkamaan matkaa.
Ne eivät viipyneet yhdessä kohdin, vaan kulkivat maan poikki, kunnes saapuivat jälleen Mackenzie-joelle, jonka vartta ne verkalleen siirtyivät alaspäin. Usein ne poistuivat sen lähettyviltä ajaakseen riistaa sen pienten lisäjokien ympäristöissä, mutta palasivat kuitenkin aina sen luo. Joskus ne kohtasivat toisia susia, tavallisesti pariskuntia; mutta kummaltakaan puolen ei osoittauduttu taipuvaisiksi ystävälliseen seurusteluun, ei iloittu yhtymisestä eikä haluttu muodostaa laumaa. Useasti ne tapasivat myöskin yksinäisiä susia. Nämä olivat aina koiraita, ja ne pyrkivät tunkeilevina liittymään Silmäpuolen ja sen kumppanin seuraan. Tämä ei miellyttänyt sitä, ja kun toveri seisoi karvojaan pörröttäen ja hampaansa paljastaen sen rinnalla, täytyi noiden osattomien peräytyä, kääntyä pois ja jatkaa yksinäistä vaellustaan.
Eräänä kuutamoisena yönä Silmäpuoli pysähtyi äkkiä juostessaan salon halki. Sen kuono työntyi ylöspäin, häntä jäykistyi ja sieraimet laajenivat sen haistellessa ilmaa. Se piti myös koholla yhtä jalkaa koiran tapaan. Se ei tyyntynyt, vaan haisteli yhä ilmaa koettaen tajuta viestiä, joka kulkeutui tuulen mukana sen luo. Yksi huolimaton nuuskahdus oli tyydyttänyt sen kumppania, ja tämä juosta hölkytti edelleen saadakseen vanhuksenkin vakuutetuksi. Vaikka toinen seurasikin jäljessä, se oli siitä epäluuloinen eikä voinut olla silloin tällöin pysähtymättä tutkiakseen tarkemmin varoitusta.
Naaras hiipi varovaisesti puiden keskellä sijaitsevan avaran aukeaman liepeelle. Hetkisen se seisoi yksin. Sitten Silmäpuolikin saapui paikalle ryömien ja liukuen, jokainen aistin valppaana, jokainen karva säteillen loputonta epäluuloa. Ne seisoivat vieretysten tarkaten ja kuunnellen ja haistellen.