Siitä tuli oikea tappelumestari. Se menetteli säästellen. Milloinkaan se ei tuhlannut voimiaan eikä ryhtynyt pikku kahakkoihin. Sellaiset eivät voineet tulla kysymykseenkään, sillä niin nopeasti se hyökkäsi ja harhaan iskiessään peräytyi jälleen.
Se oli harvinaisen suuressa määrin perinyt suden vastenmielisyyden käsirysyä kohtaan. Se ei voinut sietää pitkällistä kosketusta toisen ruumiin kanssa. Tämä haiskahti vaaralta, saattoi sen raivoihinsa. Sen täytyi päästä erilleen, vapaaksi, omille jaloilleen, elävän olennon ulottuman ulkopuolelle. Täten erämaa, joka yhä riippui siinä kiinni, ilmaisihen sen kautta. Tätä tunnetta oli vielä kehittänyt hylkiön elämä, jota se oli viettänyt pienuudestaan pitäen. Kosketuksessa väijyi aina vaara. Se oli sadin, alituisesti sama sadin, jonka pelko piili syvällä sen elämässä, oli kutoutunut sen olemukseen.
Tämän johdosta vieraat koirat, joita se kohtasi, olivat aivan avuttomia. Se vältti aina niiden hampaat. Joko se sai ne kukistetuiksi tai ei saanut, mutta kummassakin tapauksessa se säilyi eheänä. Luonnollisesti tapahtui tässä poikkeuksiakin. Sattui niin, että joukko koiria karahti kimppuun ja kuritti sitä, ennenkuin se ennätti tiehensä; ja joskus myöskin yksi ainoa koira viilsi siihen syvän haavan, mutta niin kävi tapaturmassa. Enimmäkseen se suoriutui vammoitta, niin taitavaksi tappelijaksi se oli kehittynyt.
Toisena etuna sillä oli se, että se saattoi päättää ajan ja etäisyyden oikein. Tietoisesti se ei sitä suinkaan tehnyt, ei se arvioinut sellaisia seikkoja. Kaikki tapahtui koneellisesti. Silmät näkivät oikein, ja hermot veivät nähdystä oikean viestin aivoihin. Sen ruumiinosat suhtautuivat toisiinsa paremmin kuin tavallisten koirien. Ne toimivat yhdessä tasaisemmin ja varmemmin. Sen hermosto, äly ja lihakset olivat paljon paremmin rinnastetut. Kun sen silmät siirsivät aivoihin jonkun toiminnan liikkuvan kuvan, silloin aivot tunsivat ilman tietoista ponnistusta tilan, johon tuo toiminta rajoittui, ja ajan, mikä oli tarpeen sen suorittamiseksi. Siten se saattoi väistää toisen koiran loikkauksen tai sen puraisun ja samassa tuokiossa käyttää hyväkseen sitä pienen pientä ajan murto-osaa, jonka kuluessa itse oli hyökättävä. Sen ruumis ja aivot muodostivat täydellisemmän koneen kuin toisten koirien. Eikä sitä kuitenkaan saattanut kehua siitä. Luonto oli ollut sille anteliaampi kuin tavallisesti eläimiä kohtaan, siinä koko syy.
Kesällä Valkohammas saapui Fort Yukoniin. Iso Majava oli lopputalvella matkustanut Mackenzien ja Yukonin välisen ison vedenjakajan poikki ja vietti kevään metsästellen Kalliovuorten läntisten haarautumain seutuvilla. Kun sitten Porcupine-joki oli vapautunut jäästä, hän rakensi ruuhen ja meloi myötävirtaa, kunnes ennätti siihen kohtaan, missä joki yhtyi Yukoniin juuri pohjoisen napapiirin alapuolella. Siellä sijaitsi Hudson Bay Yhtiön vanha linnoitus, ja siellä oli paljon intiaaneja, runsaasti ravintoa ja tavattoman vilkasta liikettä. Oli vuoden 1898 kesä, ja tuhansia kullankaivajia matkasi Yukonin vartta Dawsoniin ja Klondikeen. Moni heistä oli ollut jo vuoden verran tiellä, mutta siitä huolimatta päämäärään oli vielä satoja kilometrejä; ja näinkin pitkälle päästäkseen olivat lyhytmatkaisimmatkin saaneet kulkea seitsemänsataa peninkulmaa, muutamat taas olivat saapuneet toiselta puolen maailmaa.
Tänne Iso Majava pysähtyi. Hän oli saanut vihiä kultakiihkosta ja oli saapunut mukanaan joukko turkiksia ja suolilangalla ommeltuja kintaita sekä mokkasiineja. Niin pitkälle retkelle hän ei olisi uskaltanut lähteä, ellei olisi voinut toivoa runsasta voittoa. Mutta odotukset eivät olleet mitään sen rinnalla, mitä hän nyt sai kokea. Hän ei ollut rohkeimmissa unelmissaankaan ajatellut enempää kuin satakertaista voittoa; hän sai tuhatkertaisen. Ja aito intiaanin tavoin hän asettui kaupittelemaan huolellisesti ja verkalleen, vaikkapa loppuvaraston myymiseen kuluikin koko kesä ja osa talvea.
Fort Yukonissa Valkohammas näki ensi kerran valkoihoisia ihmisiä. Verrattuina intiaaneihin, jotka se oli tuntenut, nämä olivat sen mielestä erirotuisia olioita, ylempiä jumalia. Se huomasi heidät voimakkaammiksi, ja juuri voimaan jumaluus perustuu. Valkohammas ei päättänyt sitä järjellään, se ei tehnyt mielessään sitä yleishavaintoa, että valkoiset jumalat olivat mahtavampia. Se perustui vain tunteeseen, ja kuitenkin se teki yhtä syvän vaikutuksen. Samoinkuin ihmisten rakentamain kotain mahtavat muodot penikkavuosina olivat tuntuneet vallan ilmaisuilta, niin nytkin tukevista hirsistä laaditut talot ja mahtava linnoitus. Täällä oli valtaa. Nuo valkoiset jumalat olivat väkeviä. Heillä oli enemmän valtaa kuin entisillä jumalilla, joista Iso Majava oli voimakkain. Mutta näiden valkoihoisten joukossa Iso Majava oli vain lapsi-jumalan kaltainen.
Totta on, että Valkohammas vain tunsi kaiken tämän. Se ei ollut siitä tietoinen. Mutta eläinten toiminta perustuu useammin tunteeseen kuin ajattelemiseen, ja jok'ikinen Valkohampaan teko perustui nyt siihen tunteeseen, että valkoiset ihmiset olivat ylijumalia. Ensinnä se oli perin epäluuloinen heitä kohtaan. Ei voinut laisinkaan tietää, mitä tuntemattomia kauhuja ja tuskia he saattoivat aiheuttaa. Se oli utelias tarkkaamaan heitä, mutta pelkäsi joutua heidän huomionsa alaiseksi. Ensi aikoina se tyytyi hiiviskelemään ympäri ja tutkimaan heitä turvallisen matkan päästä. Sitten se havaitsi, etteivät koirat heidän läheisyydessään kärsineet vahinkoa, ja silloin se kävi likemmäksi.
Sekin vuorostaan herätti heissä suurta uteliaisuutta. Sen susimainen ulkomuoto veti heti puoleensa heidän katseensa, ja he osoittivat sitä toisilleen.
Tämä osoitteleminen saattoi Valkohampaan asettumaan varuilleen, ja heidän koettaessaan lähestyä se paljasti hampaansa ja peräytyi. Ei yhdenkään onnistunut tarttua siihen kädellään, ja hyvä olikin, ettei se käynyt päinsä.